perjantai 20. huhtikuuta 2018

Douman disinfomyrsky

Käynnissä on tällä hetkellä valtava informaatio-operaatio Douman kaasuhyökkäyksen tiimoilta. Se, miksi tämä asia on niin tärkeä, liittyy kaasuhyökkäyksen kammottavuuteen. Omiin kudosnesteisiinsä hukkuneet lapset eivät ole selitettävissä millään tavalla. Teko on pakko tuomita tai kiistää. He, ketkä haluavat pitää yllä käsitystään siitä, että Assadin hallinnon olemassaolo on jollain tasolla perusteltu ja oikeutettu, haluavat pois tunnoltaan tämän hirmuteon. Tämä ehdottomuus koskee myös positiivisesti Putinin Venäjästä ajattelevia, sillä Kremlin side Assadin hallintoon on niin kiinteä.

Tämä prosessi ymmärretään myös Venäjällä, jossa on käynnistetty valtava informaatio-operaatio asian tiimoilta. Mukaan on valjastettu tunnettuja aktivisteja verkossa ja bottiverkot käyvät kuumina levitettäessä ennen näkemättömiä määriä disinformaatiota. Vanhastaan tutut disinformaation levittäjät Vanessa Beeley ja Eva Bartlett ovat myös aktiivisesti mukana. Valtiolliset Sputnik ja RT luonnollisesti tykittävät teemaa täydellä teholla. Myös diplomaattinen koneisto levittää viestiä että Venäjän mielestä mitään kaasuhyökkäystä ei tapahtunut. Kun Yhdysvaltain puolustusministeri Mattis kertoi Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ohjusiskusta, hän ennakoi, että nyt tullaan näkemään valtava  informaatio-operaatio. Ja hän oli oikeassa.

Jo tässä vaiheessa uskaltaa sanoa, että kyseessä on onnistunut informaatio-operaatio. Ei siinä mielessä onnistunut, että kaikki tai edes merkittävä määrä ihmisiä olisivat nyt sitä mieltä, ettei kaasuhyökkäystä tapahtunut. Mutta hämmennystä, epäilyä ja sekavuutta on syntynyt runsaasti. Siihen Venäjä tähtääkin.

Venäjän käsityksiä tasolla tai toisella jakavat esittävät kannoilleen usein moraalisen perustelun. Olennaista on siksi antaa omille riittävästi syitä olla uskomatta tapahtuneeseen, sillä seuraukset voisivat näkyä Venäjän kantojen ymmärtämisen heikentymisenä. Skripal-tapaus ja nyt Douma yhdessä kun luovat kuvaa julmasta ja ihmisarvosta piittaamattomasta tappamisesta. Sellaisen puolella on hankalaa olla.

Mielenkiintoista asetelmassa on se, että kaasuhyökkäystä epäilevät tai sen kieltävät näyttävät tulevan ennen kaikkea vasemmiston ja oikeiston laidoilta ja äärestä. Vasemmiston ikoninen Noam Chomsky on ollut omalta osaltaan aktiivinen Assadin toimien kieltäjä. Hän vetoaa MIT:n eläkkeellä olevaan professoriin Theodore Postoliin, jonka teorioita on käytetty kiistämään Assadin kaasuhyökkäykset. Postolin esittämät näkemykset on todistettu niin suurelta ja keskeisiltä osin vääriksi,  että hänen uskottavuutensa on mennyt. Mikä ei toki estä Assadin toimia puolustavia aina uudestaan nostamaan häntä esiin.

Syyrialainen demokratia-aktivisti Leila Al Shami kirjoittaa blogissaan idioottien anti-imperialismista, kun hän moittii länsimaiden vasemmistoa heräämisestä vastustamaan Yhdysvaltain johtamaa mitättömän kokoista iskua, jssa ei kuollut ketään, kun samaan aikaan murhataan koko ajan valtavia määriä syyrilaisia mitä julmimmilla tavoilla. Hän vastustaa kaikkia ulkopuolisia sotilaallisia interventioita Syyriaan, mutta sanoo, ettei todellakaan menetä yöuniaan muutaman taistelukaasujen käyttöön liittyvän rakennuksen tuhoamisesta.



YK on tutkinut Syyrian sodan aikaisia kaasuiskuja ja päätynyt todisteiden perusteella siihen, että Assadin hallitus on toteuttanut usein ja päämäärätietoisesti terroriluonteisia kaasuhyökkäyksiä siviilejä vastaan. Assadin toimia puolustavat kiistävät iskujen olemassaolon sillä perusteella, että Assad ei Venäjän ja Iranin voimakkaan sotilaallisen tuen takia tarvitsisi niitä, vaan niistä on vain haittaa Syyrialle. Terroripommitukset, kaasulla ja ilman, ovat kuitenkin olennainen osa Assadin sodankäyntitaktiikkaa. Assad on Venäjän ja Iranin voimakkaalla sotilaallisella ja poliittisella tuella niskan päällä sisällissodassa, mutta vastarinta on edlleen kovaa.

Näyttää hyvin vahvasti siltä, että Venäjä on myötäjuoksijoidensa avulla käynnistänyt valtaisan informaatiomyllytyksen, jossa pyritään kyseenalaistamaan Doumassa tapahtuneen kaasuhyökkäyksen olemassaolo. Tähän kyseenalaistukseen ihmiset eri syistä sitten tuntevat vetoa enemmän tai vielä enemmän. Kyseenalaistukseen tuotettuja valheita voi syöttää keskusteluun lähes loputtomasti ja niiden kumoaominen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Näin ihminen ei joudu kyseenalaistamaan näkemystään.
Mukaan asiaa käsittelemään on tempautunut suuri joukko suomalaisiakin keskustelijoita. Hajaannuksen jälkeen pitkään kuolleelta vaikuttanut laitavasemmistolaiseksi ja Yhdysvaltain vastaiseksi luonnehdittava Vastavalkeakin julkaisi pääkirjoituksen, jossa toistellaan narratiivia syyttömyysolettaman unohtamisesta asian käsittelyssä. Kuten Vastavalkean kohdalla yleensä on, se heidän vaatimansa syyttömyysolettama ei koske länttä, vaan Mehtälä hutkii menemään tuttuun tyyliinsä. Lopuksi hän vielä uhoaa presidentti Niinistön toimien asian yhteydessä vaativan ”laillisuusvalvonnan piiriin saattamista”. Sinällään tyhjä vaatimus, koska presidentin toimet ovat jatkuvasti laillisuusvalvonnan piirissä.






Toisessa poliittisessa laidassa Kansalainen-verkkojulkaisu nostaa esiin otsikkotasolla epäilyksiä kaasuiskun tapahtumisesta. Itse jutussa on selkeä painotus, ettei kaasuiskua tosiaankaan tainnut tapahtua. Jutussa esitetään Venäjän levittämä teoria siitä, että kyseessä oli Valkokypärien tekemä lavastus. Toisaalta sitten vedotaan Robert Fiskin artikkeliin, jossa ihmisten oireita selitetään hapenpuutteella ja pölyllä. Valkokypärien epäilyttävyyttä Kansalainen lähteistää Venäjän valtion propagandaa levittävän Sputnikin artikkelilla, joka on osa isompaa Valkokypärien mustamaalaamiskampanjaa

Jutun lopussa on video. Siinä muun muassa haastatellaan kaasuiskun uhreja hoitaneita kahta sairaanhoitajaa, jotka näkyvät videoilla, joita tilanteesta on levinnyt. Nämä kaksi selittävät toimintansa olleen pölystä ja hapenpuutteesta johtuneiden oireiden hoitamista. He myös väittävät kyseessä olleen tahallisesti luodun paniikin, jota käytettiin lavastamaan kaasuhyökkäys. Tapahtumat, joita videolla käsitellään, tapahtuivat siis ennen kuin Assadin hallinto oli vallannut alueen ja haastattelut sen jälkeen. Dramaattisen ja englannksi tekstitetyn videon on tehnyt Assadia kannattava tv-kanava.

Kansalainen luonnehtii itseään uutismediaksi, mutta käytännössä se on maahanmuuttovastainen aktivistisivusto, joka heijastaa sisällössän epäluottamusta avointa, liberaalia yhteiskuntaa kohtaan.



Vielä laidempana oikealla, ihan siellä ääressä, ollaan myös sitä mieltä, että Doumassa ei kaasuiskua tapahtunut. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen sivustolla vedotaan yhdysvaltalaisen OAN-kanavan esittämään videoon, josta tarkemmin tuonnempana. Uusnatsien julkaiseman uutisen on sivuilleen napannut myös MV-lehti, tehden toki juttuun uuden kärjen ja ilmoittamalla lähteen. MV kysyy oikein kuvani kanssa jutun alussa, että ”Mitähän mieltä Pearson Sharpin näkemyksestä on esimerkiksi Janne ”Rysky” Riiheläinen?”, viitaten lisäksi pilkallisesti ylipainooni ja vihjaten, että saan rahaa ulkomailta. Tätä kirjoitettaessa MV-lehden sivut ovat muuten jälleen nurin.

Kaasuhyökkäyksestä raportoivat hyvin erilaiset tahot. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan useita kymmeniä ihmisiä kuoli ja noin 500 ihmistä altistui kemikaalille. Ulkomailla asuvien syyrialaisten lääkärien perustama järjestö raportoi niinikään hyökkäyksen tapahtuneen.

Kuvien ja muiden avoimen lähteiden materiaalista koottu Bellingcat-raportti tulee myös käsitystä siitä, että 7.4. Doumassa pudotettiin helikopterista taistelukaasua tai taistelukaasuja Doumaan. Bellingcatin raportit näyttävät kaiken materiaalin, jonka pohjalta johtopäätökset on tehty ja kukin voi itse arvioida niiden osuvuutta.

Ranska esittää teknisen tutkinnan, avoimien lähteiden ja tiedustelutietojen perusteella kootussa raportissa, että Syyrian hallitus on vastuussa Doumassa tapahtuneesta kaasuhyökkäyksestä. Myös Saksan hallitus sanoo, että sillä on todisteet Assadin hallinnon syyllisyydestä. EU:n mukaan todisteet näyttävät vahvasti siltä, että Assadin hallinto on ”jälleen syyllistynyt iskuun kemiallisilla aseilla". Yhdysvalloissa kerrotaan kaasun käytön varmistetun paikan päältä saatujen näytteiden perusteella.

Tämä video on kuvattu hetki hyökkäyksen jälkeen asuintalossa, jonka sisälle kaasu purkautua. Sen sisältö kuolleine lapsineen ei sovi herkemmille eikä vähän vähemmänkään herkille. Uhrien hoidosta sairaalassa on myös nähtävillä video. BBC on haastatellut sairaalavideolla näkyvää tyttöä pakolaisleirillä, jonne hän perheensä kanssa pakeni.

Kaasuhyökkäyksen olemattomuuden keskeinen väite on, että isku oli oli lavastettu. Ei siis pyritäkään kiistämään tapahtumista levinneiden videoiden autenttisuutta sinällään, vaan kehystämään ne uudella tavalla. Tämä on paljon tehokkaampaa, sillä on paljon helpompi antaa nähduylle uusi sisältö kuin kokonaan kiistää sen olemassaolo.

Venäjä siis väittää Britannian painostaneen Valkokypärät lavastamaan hyökkäyksen. Todisteena Venäjä julkaisi valokuvia, joiden tosin todistettiin olevan otettu elokuvasta. Valheellisesti väitetään myös paikallisen Punaisen Puolikuun kieltäneen koko hyökkäyksen olemassaolo.

Sveitsiläinen sydänlääkäri pillastui Twitterissä ja syytti Valkokypäriä lavastuksesta, koska hänen mukaansa kaasuhyökkäyksen uhtien hoidosta otetussa kuvassa olevat anturit oli asetettu väärin lapselle. Hänen twiittiään levitettiin valtavasti, mutta hyvin pian hänelle huomautettiin, että kyllä kuvassa näkyvät anturit olivat oikein. Tarkasteltuaan kuvaa, hän joutui tämän itsekin myöntämään ja pyysi anteeksi erehdystään. Siitä seuranneet twiitit kertovat siitä, että kyseinen henkilö tulkitsee Syyrian tilanteen juuri samalla tavalla kuin Syyrian hallitus ja Kreml. Hän syyttää edelleen Valkokypäriä lavastuksesta. Tältä pohjalta on helppo ajatella, että tulkitessaan kuvan alunperin väärin, hän näki siinä mitä toivoi näkevänsä. Minullekin tämä hänen alkuperäinen twiittinsä lyötiin vastaväitteeksi Twitter-keskustelussa sellaisen ihmisen toimesta, joka ei usko Assadin kaasuhyökkäyksiin. Tämä kuvaa hyvin sitä, miten hanakasti ihminen uskoo niihin asioihin, joihin hän haluaa usko. Juuri nyt on paljon ihmisiä, jotka eri syistä haluavat olla uskomatta Douman kaasuhyökkäykseen ja tuottamalla mahdollisimman paljon hyökkäyksen kiistävää materiaalia annetaan mahdollisimman monelle heistä välineet kieltää se. Tässä käytetään hyväksi myös ylivertaisuusvinoumaa.

Paikallisia lääkäreitä on painostettu olemaan hiljaa ja kieltämään hyökkäyksen olemassaolo. Tietäen Assadin hallinnon luonteen, painostus lienee sisältänyt hengen ja terveyden menetyksen uhkaa hyvin laajalti perheen ja suvun piirissä.

Hyökkäyksen jälkeen on kuvatuissa videoissa näkyy kuolleita lapsia. Näitä videoita selitetään lavastetuiksi. Tätä tukemaan kehitettiin valeuutinen, jossa vanha video leikattiin ja kehystetiin vaikuttamaan siltä, että koululaiset harjoittelisivat esiintymään valheellisessa kaasuhyökkäysvideossa.

Lukuisia muitakin eri teorioita ja näkemyksiä hyökkäyksestä voi lukea EU:n ulkosuhdehallinnon disinfo-yksikön kokoamasta disinformaatiotietokannasta.

The Independent-lehdessä ilmestyi pitkän linjan, palkitun journalistin Robert Fiskin raportti Doumasta, jonne hän oli päässyt reilu viikko hyökkäyksen jälkeen. Tekstiä on jaettu runsaasti, varisnkin niiden keksuudessa, joita hyökkäyksen olemassaolo epäilyttää. Paikalla oli myös muita toimittajia. Hän itse kertoo syyrialaisista ja venäläisisistä toimittajista, mutta paikalla oli uutisryhmät myös Ruotsista, Yhdysvalloista ja Saksasta.



Fisk haastattelee lääkäriä, joka omien sanojensa mukaan ei ollut paikalla, kun kaasuhyökkäyksen sanottiin tapahtuneen. Kyseinen lääkäri kertoo, ettei hän ole nähnyt jälkeäkään hyökkäyksen uhreista, eikä kukaan ole puhunut hänelle hyökkäyksestä. Fisk kertoo puhuttaneensa pariakymmentä paikallista asukasta, mutta kukaan heitä ei tiennyt hänen mukaansa mitään kaasuhyökkäyksestä.

Paikalle olleet Ruotsin TV4, saksalaisen RTL:n toimittaja ja yhdysvaltalaisen CBS-kanavan toimittaja löysivät kaikki kyllä haastateltavan, joka oli hyvin tietoinen hyökkäyksestä. Eräs kertoi menettäneensä perheensä kokonaan. Fiskin kirjoitus on herättänyt myös kollegiaalista kritiikkiä.

Samaan toimittajaryhmään kuului ilmeisesti myös yhdysvaltalainen Pearson Sharp. OAN-kanava lähetti toimittajansa raportin, jossa tämä kertoi, ettei ole löytänyt mitään merkkejä kaasuhyökkäyksestä. Toimittaja kertoi kuulleensa haastateltaviltaan, ettei kukaan ole havainnut mitään kaasuhyökkäystä ja että videoilla nähty paniikki oli tuntemattomien ihmisten määrätietoisesti ja keinotekoisesti luomaa. OAN on vahvasti trumpilainen, laita- tai äärioikeistoa edustava kanava. Tätä raporttia jaetaan nimenomaan erilaisissa valemedioissa.

Fiskin artikkeliin perustui myös Zero Hedge -disnfosivustolta löytyvän Washington’s blogin julkaisema teksti, joka julkaistiin myös Other news -sivustolla. Kun Fiskin alkuperäinen juttu esitti tilanteen niin, että oli olemassa näkemys ja epäilys siitä, ettei hyökkäystä ollut, niin tämä teksti vetäisi mutkat suoriksi ja ilmoitti varmana tietona Fiskin jutun perusteella, ettei kaasuhyökkäystä ollut. Samalla tavalla Fiskin juttua on jaettu todisteena siitä ettei kaasuhyökkäystä ollut.

Kun Fiskin juttua esitellään todisteena kaasuhyökkäyksen olemattomuudesta, niin mukana on paradoksaalinen näkemys, jossa vedotaan Fiskin pitkään ja palkittuun uraan journalistina. Samaan aikaan kuitenkin väitetään länsimaisen journalismin olevan petollista ja sokeaa. Jos Fisk on palkittu journalisti, niin syvää epäluottamusta mediaa kohtaan jatkuvasti ilmaisevien olisi johdonmukaista pitää Fiskiä erityisen epäluotettavana.

Usein toistuva argumentti kaasuhyökkäystä vastaan on, että ei Assadin tarvitse käyttää tällaisia aseita. Ei hänellä siihen tosiaan mitään pakkoa olekaan, mutta hän käyttää niitä vähentääkseen omien joukkojensa tappioita. Jatkuvat tällaiset hyökkäykset kertovat myös siitä, että niillä on saavutettu haluttuja tuloksia. Tämä taistelu, jonka osana Douman kaasuhyökkäys tapahtui, oli iso ja merkittävä monin tavoin. Kapinallisten hallitsema alue oli aivan maan pääkaupungin vieressä ja kapinallisten epäsuora tuli ylsi Damaskukseen. Kysymyksessä oli myös Aleppon jälkeen tärkein kapinallisten tukikohta, jota vastaan hallituksen joukot kävivät. Assadin joukot kärsivät kovia tappioita valtausyrityksissään. Oli siis Assadin kannalta rationaalista taktiikkaa käyttää myös kaasua. Viimeisenä aluetta puolustaneet jihadistijoukot lähtivät venäläisten turvaamassa saattueessa pois muutama päivä kaasuhyökkäyksen jälkeen.

Oma lukunsa on kemiallisten aseiden kieltoa valvovan OPWC-järjestön tarkastajien jumiutuminen Damaskokseen. Ensin heidän päästämistään Doumaan viivytettiin syyttämällä Yhdysvaltain johtamat ohjusiskuja ja uuden yrityksen torppasi etujoukkona Doumaan saapuneen turvallisuusryhmän tulittaminen. Kaupunki on nyt siis Assadin hallituksen käsissä. Yhdysvaltain puolustusministeri Mattis on ilmaissut huolensa siitä, että todisteita hävitetään paikan päällä.

OPWC:n tehtävänä on siis kerätä näytteitä, tutkia ne ja kertoa mitä löytyi vai löytyikö mitään. OPWC ei ota kantaa mihinkään muuhun. Tutkijaryhmän työn aktiivinen ja toistuva estäminen viittaa siihen, että heidän ei haluta tätä tehtäväänsä suorittavan Doumassa.


Lopuksi


Tavoitteena tällä informaatio-operaatiolla ei ole pelkästään antaa omille aineksia olla uskomatta kaasuhyökkäykseen, vaan kyseessä on myös ajanpeluu. Jokainen päivä, joka saadaan kulutettua asiasta kiistellessä, lieventää poliittisia seurauksia. Kaava on tuttu Venäjän aiemmasta toiminnasta. Kiistetään niin kauan kuin se on mahdollista järkevästi ja sen jälkeen jatketaan kiistämistä. Pian tulee taas jokin uusi tapahtuma, joka vie maailman huomion muualle ja näin tästäkin tilanteesta on selvitty minimaalisilla vahingoilla.

Kaiken tässä kootun valossa on selvää, että tapahtumista Doumassa 7.4.2018 on olemassa kaksi niin erilaista versiota, että vain toinen voi olla totta. Kaupungissa joko koettiin kaasuhyökkäys tai äärimmäisen taitava lavastus, jota useat valtiot ja kansainväliset järjestöt tukevat valehtelullaan. Joka tapauksessa nyt on luotu niin paljon informaatiota kummastakin vaihtoehdosta, että ihmisellä on mahdollisuus valita, kumpaa pitää oman maailmankuvansa pohjalta totena vaihtoehtona




maanantai 2. huhtikuuta 2018

Väkivaltainen tiedustelu Salisburyssä



Salisburyssä tapahtunut hermomyrkkyisku on käynnistänyt valtavan, suuria tunteita sisältävän keskustelun, jossa sekaisin on asiaa ja älyttömyyksiä, puuroja ja vellejä sekä ennen kaikkea isoja ja vakavia asioita maanosamme turvallisuuden kannalta.

Käyty keskustelu on noudattanut hämmentävällä tarkkuudella tutkija Ben Nimmon Dismiss, Distort, Distract, & Dismay -periaatetta. Hänen mukaansa Venäjän länttä vastaan käymässä informaatiosodassa on olemassa tapa käsitellä informaatiota, joka toistuu jatkuvasti. Hän kehitti mallin toimiessaan Naton viestinnässä ennakoimaan miten Venäjä reagoi heidän lähettämiinsä viesteihin. Suomeksi tämän voisi nimetä vaikka vähättele, vääntele, venkuloi, varoittele -malliksi.


Venäjän Lontoon suurlähetystön twiitti pilkkaa brittien tutkimusta ja väitettyä todisteiden puutetta. Valittu tyylilaji ei varsinaisesti kerro virallisen Venäjän halukkuudesta osallistua asian selvittämiseen.

Eräs keskeinen syy, miksi tästä tapahtumasta käydään keskustelua niin kovilla kierroksilla, on teko itse ja sen laatu. Kahden ihmisen kimppuun hyökättiin suurin piirtein hirveimmällä aseella, jonka ihminen on keksinyt. Jos joku taho todetaan kykeneväksi ja halukkaaksi käyttämään tällaisia aineita keskellä rauhallista pikkukaupunkia, voi samalla todeta sen tahon kykenevän oikeastaan mihin vain.

Keskustelussa ponnahtaakin siellä täällä esiin väite, että Venäjän syyttäminen tästä on demonisointia. Tausta-ajatuksena silloin on, että näin hirvittävästä teosta syyttäminen saa syytöksen kohteen näyttämään epäinhimilliseltä ja pahalta. Taustalla tällaisessa tyrmistyksessä lienee ihmisen maailmankuvaan syvälle piirtynyt ajatus siitä, ettei Venäjä, tai ehkä kukaan, voi tällaista tehdä. Tällaisia ulottuvuuksia omassa maailmankuvassaan ihminen on valmis puolustamaan usein kauas järjen tuolle puolen.

Moni Venäjää tai Putinin Venäjää sympatisoiva on viime vuosien aikana jo joutunut selittämään itselleen ja muille niin monta asiaa parhain päin, että päätä on yhä vaikeampi kääntää. Samalla on rakentunut valheista ja tekosyistä hutera rakennelma, jonka pitäminen pystyssä vaatii yhä enemmän.

Juuri tätä rakennelmaa Kreml pitää pystyssä valheillaan, hämäyksillään ja salaliittoteorioillaan. Käytännössä Putinin Venäjä rakentaa varsinkin omille kansalaisilleen rinnakkaistodellisuuttaa, joka on melkeinpä peilikuva siitä, mitä me näemme. Valtion valvomat tv-kanavat etunenässä luovat kuvaa,  jossa valehteleva, pettävä länsi pyrkii hyökkäämään Jumalan valitsemaa Venäjää ja sen valittua johtajaa Vladimir Putinia vastaan. Venäjä suojelee ihmisarvoista elämää, demokratiaa, kansojen itsemääräämisoikeutta ja muita hienoja asioita, joita länsi uhkaa.

Tämä asetelma on lähtökohtaisesti omiaan polarisoimaan Venäjän toimista käytävää keskustelua, sillä jyrkät näkemyserot ohjaavat tulkitsemaan mitä tahansa mielipidettä tai näkemystä vain ja ainoastaan Venäjän puolesta tai sitä vastaan olevaksi. Skripal-tapauksessa tämä on tarkoittanut muun muassa sitä, että huolensa tutkintaprosessin luotettavuudesta ja sen tähän mennessä antamien tulosten luotettavuudesta ilmaisseita on helposti väitetty Putinin puolustelijoiksi. Tosin ihan oikeasti Putinia syystä tai toisesta puolustelevat ilmaisevat täsmälleen samaa huolta.

Suomalaisista päällimmäisenä on väsymätön Kremlin palvelija Johan Bäckman ja kuorossa hänen takanaan väitteitä toistelee se tutun sekalainen joukko äärioikealta, äärivasemmalta ja äärisieltäjostain. Tätä joukkoa yhdistää lähinnä haluttomuus ja kyvyttömyys luottaa mihinkää valtavirtaiseen. Jos täydellinen luottamus on omiaan viemään ihmisen silloin tällöin harhaan, niin näiden ihmisten täydellinen epäluottamus on viemässä heitä yhä kauemmas vaihtoehtoiseen todellisuuteen.

Erkki Tuomioja on joutunut, voisi sanoa jopa tavalliseen tapaan, monien kovasanaisesti arvostelemaksi kritisoituaan karkotuspäätöstä ennen tutkimustulosten varmistumista. Kuitenkin hän ilmaisi perusteensa sanomalla, että ”Emmehän me halua laskea oikeusstandardejamme samalle tasolle kuin Venäjällä”.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho puolestaan kritisoi karkotuspäätöstä sanomalla, ettei todisteita oikein ole ja ettei Suomen toimella ole oikeastaan mitään merkitystä. Halla-aho kritisoi myös sitä, että demarien kritiikkiä Venäjä-politiikkaa kohtaan ei pidetä putinistisena, mutta sen sijaan vastaavat perussuomalaiset kannat tulkitaan sellaisina.

Itse näen tässä sen perusteen tulkintaerolle, että demarien kritiikki perustuu idealismiin ja moraaliin, PS:n poliitikkojen esittämät kannat taas ovat ihnhorealistia ja moraalin yhtälöstä poistavia. Aivan kuten parempaa unionia haluava EU-kriittisyys ja koko putiikista eroon haluava EU-vastaisuus voivat pinnallisesti esittää samanlaisia puheenvuoroja, niin samalla tavalla eroaa demarien ja PS:n esittämä huoli Venäjään kohdistuneiden toimien oikeellisuudesta.

Muun muassa Halla-aho viittaa kritiikissään myös hyvin yleiseen Venäjän vastaisia toimia arvostelevaan argumenttiin, jossa sanotaan, että kaikki reaktiot vain vahvistavat Putinin asemaa. Tämä on sinällään totta, sillä Venäjällä on viimeisen kymmenen vuoden aikana luotu tarkasti Kremlin kontrollissa olevan valtamedian kautta yleinen ilmapiiri, jossa Venäjä on uhattuna ja sitä voi puolustaa menestyksellisesti vain presidentti Putin. Mikä tahansa ulkopuolinen kritiikki Venäjän valtion politiikkaa tai sen päämiestä kohtaan voidaan näin kehystää helposti hyökkäykseksi Venäjää, venäläisiä ja venäläisyyttä vastaan. Jos taas ollaan hiljaa ja teoilla ei ole seurauksia, kehystetään Venäjän valtion viestinnässä tilanne niin, että mitään väärää ei ole tehty tai ettei kukaan uskalla sanoa vastaan mahtavalle Venäjälle ja sen mahtavalle presidentille.

Ei ole olemassakaan tapaa reagoida Venäjän toimiin niin, ettei se hyödyntäisi niitä maansa sisäisessä informaatiovaikuttamisessa tai ulospäin käymässään informaatiosodassa. Jos sellainen konsti löytyisikin, niin aloitteen tiukasti käsissään pitänyt Putin todennälköisesti tempaisisi sen jollain uudella konnankoukulla taas itselleen.


Joku levittää komealta kalskahtavan bloginimen alla teoriaa, että kyse olisi oikeastaan puutarhamyrkkyjen yhteisvaikutuksesta. Blogi on erikoistunut esittämään "vaihtoehtoisia" näkemyksiä Venäjälle vahingollisiin raportteihin kansainvälisiltä ihmisoikeusjärjestöiltä sekä kyseenalaistamaan OPWC:n työtä.  Esitän valistuneen arvauksen, että tämä Venäjän propagandaa levittävä blogi tuotetaan Venäjällä. Mitään tietoa blogin pitäjästä tai taustoista ei luonnollisestikaan anneta.


Tässä tapauksessa Venäjä on noudattanut malesialaiskoneen alasampumisesta tuttua kaavaa,  jossa se syytää esiin virallisista ja epävirallisista lähteistä suuren määrän erilaisia mahdollisia teorioita siitä, mitä on tapahtunut. Lähtien tietysti siitä, että britit itse käyttivät hermomyrkkyä omalla maaperällään. Näitä eri teorioita ja irtonaisia heittoja tutkimuksen epäluotettavuudesta ja muista myrkyttäjäehdokkaista sitten saadaan toistamaan jonkinlainen määrä Venäjän puolta pitäviä ihmisiä lännessä. Toki tähän työhön käytetään kaikki mahdolliset resurssit valtion kontrollissa olevista medioista suurlähetystöihin ja uutistoimistoista bottiarmeijoihin.

Saa muuten nähdä, milloin esille nostetaan Venäjän sisällisodan aikainen kaasuisku,  jonka britit tekivät bolsevikkeja vastaan.

Diplomatia, rikostutkinta ja taistelukaasusopimus


Keskustelussa ovat menneet myös erilaisten prosessien vaatimukset iloisesti sekaisin ja niitä on varmasti myös sekoitettu täysin tahallisesti.

Ensinnäkin diplomaattikarkotukset ovat poliittisia toimia, sillä diplomaattistatus on lähtökohtaisesti poliittinen päätös. Tätä määrittee Wienin yleissopimus ja sen 9. artiklassa lausutaan:

”Vastaanottajavaltio voi milloin tahansa ja tarvitsematta perustella päätöstään ilmoittaa lähettäjävaltiolle, että edustuston päällikkö tai sen diplomaattisen henkilökunnan jäsen on persona non grata tai että edustuston henkilökunnan jotakin muuta jäsentä ei voida hyväksyä. Lähettäjävaltion on tällaisessa tapauksessa joko kutsuttava asianomainen henkilö kotiin tai vapautettava hänet tehtävistään edustustossa.”

Tästä käy selvästi ilmi, että status on poliittinen päätös ja sen myöntämiseen ja epäämiseen käytetään poliittista harkintaa. Monissa puheenvuoroissa toistettu väite, että Suomi ja muut Venäjän diplomaatteja karkottaneet maat olisivat toimineet jotenkin juridisesti väärin, ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi EU:n määräämät pakotteet venäläisille ihmisille ja tahoille on juridisesti perusteltu ja onpa pakotteiden kohteeksi joutuneilla mahdollisuus valittaa päätöksestä. Tätä mahdollisuutta ovat jotkut käyttäneetkin hyväkseen. Pakotteissa on siis selvästi erilainen päätösprosessi kuin nyt toteutuissa karkotuksissa. Tämä antaa siis myöhemmin mahdollisuuden mahdollisten juridisten näyttöjen jälkeen ottaa käyttöön myös pakotteita.

Toisekseen on sitten rikostutkinta. Radioaktiivisella poloniumilla Lontoossa 2006 kuoliaaksi myrkytetyn Aleksandr Litvinenkon murhatutkimus tarjosi briteille kokemusta asiasta. Kun Scotland Yardin tutkijat olivat Moskovassa, kokivat he melkoisia seikkailuja Venäjän viranomaisten estellessä ja haitatessa heidän työtään. Tutkittavana ollut murha tehtiin niin, että polonium tarjottiin Litvinenkolle teen seassa. Kun brittipoliisit vierailivat syyttäjän luona, saivat he heille tarjotun teen joukossa myrkkyä, joka laittoi suolen toimimaan vilkkaasti. Ei siis mikään ihme, että britit ovat haluttomia ottamaan Venäjän mukaan rikostutkimuksiin, sillä he aivan perustellusti epäilevät Venäjän viranomaisten vain haluavan haitata asian selvittämistä.

Vaikka Venäjän osuus myrkkyiskussa todistettaisiin oikeudessa ja todisteiden pohjalta oikeusistuin tuomitsisi Venäjän teosta, niin sillä ei olisi vaikutuksia Venäjän sisälle. Jonkinlaisena vertauskohtana voidaan ehkä käyttää 80-luvun puolessa välissä tapahtunutta Ranskan tiedustelupalvelun iskua,  jossa se upottaessaan pommilla Greenpeacen Rainbow Warrior-aluksen, surmasi samalla yhden ihmisen. Prosessi ei tosiaankaan ihan muotopuhtaasti mennyt, mutta kuitenkin kaksi agenttia istui kaksi vuotta vankilassa ja joukko poliitikkoja joutui eroamaan tehtävistään.

Kukaan ei vakavissaan kuvittele, että Venäjän hallinnossa tapahtuisi oikeasti merkittäviä muutoksia vaikka Skripal-isku todistettaisiin kaikkine vaiheineen ja viimeistä pilkkua myöten Venäjän tekemäksi. Kuvaavaa on, että Litvinenkon murhaan syyllisenä pidetty FSB:n agentti Andrei Lugovoi on nykyään duuman jäsen ja myös kiirehti kertomaan julkisuuteen,  että syytökset Venäjää vastaan ovat puppua.

Välirauhan aikana vuonna 1940 käytiin Moskovassa tiukkoja neuvotteluja Ahvenanmaan asemasta. Kun kotimaassa keskustelut tahmasivat juridisten seikkojen takia, sähkötti neuvotteluja Moskovassa johtava J.K. Paasikivi hallitukselle: ”Pyydän välttämään liiallista juridikointia, sillä Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus.” Tällä hän tarkoitti sitä, ettei Kremlissä loppujen lopuksi laki ratkaise asioita, vaan ihan muut seikat.

Mutta kyllä nämä lukuisat käynnissä olevat  tutkinnat tulevat Kremlin elämää hankaloittamaan yhä suuremmassa määrin. Eri maiden Magnitsky-lait, kohti oikeudenkäyntiä edistyvä MH17-tutkinta, Krimin valtaukseen ja Venäjään liittyvät prosessit, Jukos-vyyhti ja Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittyvä tutkinta.  Oikeuden rattaat jauhavat hitaasti, mutta niistä seuranneita päätöksiä ei voida länsimaissa pyyhkäistä ainakaan kovin helposti pois poliittilla päätöksillä. Siksi näiden kumuloituva vaikutus tekee Venäjän tiukasti yhteen kuuluvalle poliittiselle ja taloudelliselle vallalle yhä hankalammaksi toimia maailmalla.

Kolmas erikoispiirre tapauksessa on mukana kuviossa oleva hermomyrkky. Kemiallisten aseiden valmistuksen, käytön ja tuhoamisen yleissopimuksen valvomiseksi on perustettu kansainvälinen organisaatio OPCW.  Tässä yhteydessä on myös sovittu joukosta sääntöjä, joiden mukaan toimitaan, kun jotakin maata syytetään taistelukaasujen käytöstä.

Pääministeri Theresa May määritteli julkisuudessa aineen näin: ”Former spy Sergei Skripal and his daughter were poisoned by a military-grade nerve agent of a type developed by Russia”. Siis Venäjällä kehitetty, sotilaalliseen käyttöön tarkoitettu hermokaasu ja että sitä käytti "suurella todennäköisyydellä" Venäjä. Se mitä hän kertoi unionin valtiojohdoille huippukokouksessa, täytyi olla tarkempaa ja konkreettisempaa.

Toki Venäjä ehti jo antaa ymmärtää julkaisseensa nämä tiedot, mutta kyseessä oli Britannian suurlähetystön ei-salaisen tiedotustilaisuuden kalvot ja ne sekä suurlähettilään puhe oli julkaisu verkossa. Puhe oli siellä myös venäjäksi.



Hyvin aktiivisesti keskusteluun osallistuva hahmo julistaa Kommersantin julkaisemat kalvot siksi salaiseksi tiedoksi, jonka pohjalta diplomaattikarkotuksista päätettiin.

Novitshok-yhdisteitä ei mainita myöskään kemiallisten aseiden luettelossa, koska tieto niiden olemassaolosta saatiin lännessä samaan aikaan, kun sopimusta hiottiin kuntoon ja asian esille nostaminen olisi todennäköisesti saanut Neuvostoliiton vetäytymään sopimuksesta.

Tässä kohtaa mukaan kuvaan astuu myös mahdollisuus saivarrella nimillä ja nimityksillä lähes loputtomasti. Esimerkiksi julkisuudessa käytetty määre novitshok (tulokas), on joukko tietynlaisia hermomyrkkyjä, joita Neuvostoliitossa tiettävästi kehiteltiin ja tuotettiin. Niillä oli omat nimensä siellä ja tämä antaa mahdollisuuden juridiseen hiusten halkomiseen, sillä on helppo julistaa, ettei mitään novitshok-myrkkyä ole, jos he itse käyttävät siitä jotain muuta nimitystä. Kuten todennäköisesti tekevät.

On hyvin todennäköistä, että näitä hermomyrkkyjä on tuotettu myös lännessä tutkimustarkoituksiin. Epävarmuutta on lietsottu sillä, että tämä sinällään alan peruskuvioihin kuuluva tieto on yhdistetty tietoon brittien tärkeimmän alan tutkimuskeskuksen Porton Downin sijaintiin lähellä Salisburyä. Hyvällä todennäköisyydellä siellä on myös valmistettu pieniä määriä novitshok-luokan hermomyrkkyjä, sillä ilmaisimien ja suojavarusteiden testaaminen jonkin aineen varalle ilman itse ainetta on perin hankalaa.

Virallinen Venäjä käyttää tarkasti hyväkseen kemiallisten aseiden sopimukseen liittyviä mahdollisuuksia. Lisäksi Venäjän on pidettävä tiukasti kiinni virallisesta ilmoituksestaan viime syksyltä, jolloin se kertoi hävittäneensä kaikki kemialliset aseensa.

Kemiallisten aseiden vastaisen sopimuksen menettelytavoissa on sovittu, että kaasun käytöstä syytetyllä maalla on kymmenen päivää aikaa vastata syytöksiin. Britit eivät tätä aikaa venäläisille suoneet ja tätä ovat kritisoineet paitsi Venäjä, niin moni lännessä. Tämä tarkoittanee sitä, että brittihallitus tosiaan päätti käytännössä hylätä OPWC:n menettelytavat ja tämä myös pitänee järjestöä sivuraiteella asian käsittelyssä.

Tosin OPWC:n asema Syyrian jatkuvien kaasuhyökkäysten kohdalla on jo heikentynyt Venäjän toimien takia merkittävästi. Venäjä on YK:ssa blokannut tiukasti kaikki todelliset toimet näiden hyökkäysten tukimiseksi ja estämiseksi. Voi perustellusti miettiä sitä, että kun Putinin Venäjän yksi suuri tavoite on muuttaa kansainvälisen kanssakäymisen sääntöjä omia vahvuuksiaan paremmin vastaaviksi, niin OPWC:n heikentäminen on siinä valossa onnistuminen, varsinkin kun sen voi tekopyhästi sysätä brittien syyksi.


Putinistinen valemedia muistuttaa, että OPWC on oikeastaan epäluotettava.  

Eräs kaikkia näitä kolmea lähestymistapaa yhdistävä tekijä on, että sekaisin menee myös se, että milloin puhumme Venäjän toimista ja milloin puhumme oikeastaan siitä, miten meidän lännessä tulisi toimia. Venäjän toimiin vastaaminen herättää tarpeen toimia nopeasti ja päättäväisesti. Demokraattisessa oikeusvaltiossa se voi olla hankalaa, joskus jopa mahdotonta.

Venäjän merkittävä vahvuus nykyisessä tilanteessa on sen nopea päätöksentekokyky, joka perustuu itsevaltaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Putinin Venäjällä media ei tee kiusallisia kysymyksiä, kansalaisyhteiskunta ei haasta vallanpitäjiä, oikeuslaitos ei tee laillisuusvalvontaa, kansanedustuslaitos ei ole tiellä eikä vallan käyttäjän tarvitse pelätä joutuvansa tekojensa seurauksena pois vallasta seuraavissa vaaleissa. Meillä kaikki nämä ovat voimissaan ja se tekee omalta osaltaan Venäjän nopeisiin, helposti kiellettäviin (deniability) toimiin vastaamisen hankalaksi. Tätä Venäjä käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kritiikki tutkimuksia kohtaan


Päällimmäinen tapa väittää, että Venäjä ei ole iskun takana on ollut iskun tutkinnan kyseenalaistaminen, koska sen tuloksena on korkea todennäköisyys Venäjän syyllisyydestä julistettu. Koska brittihallitus sai vakuutettua monia muita maita Venäjän syyllisyydestä, on luonnollinen askel yrittää kyseenalaistaa tämän tiedon luotettavuus ja se tapahtuu monin keinoin.

Kaikkialla hermomyrkkyiskusta käydyssä keskustelussa toistuu valhe Irakin joukkotuhoaseista, jonka Valkoinen talo loi oikeuttaakseen hyökkäyksen Irakiin ja jota Britannian johto päätti uskoa. Silloinen Britannian pääministeri Tony Blair antoi periksi Yhdysvaltain presidentti G.W. Bushille ja Britannia liittyi Irakia vastaan hyökkäävään liittoutumaan.

Irakin sodan perusteena käytetty valhe singotaan edelleen hyökkäykseen mukaan lähteneiden hallitusten silmille. Ja tässä tapauksessa kaikki brittien toiminta leimataan epäluotettavaksi juuri tämän valheen ja sitä seuranneen traagisen, yhä jatkuvan sodan takia. Toki silloin kun asialla ovat Venäjän hallitusta edustavat tahot, niin toisen hallituksen moittiminen valheesta on vähintään tekopyhää, kun itse perustaa koko ulkopolitiikkansa lukemattomille isoille ja pienille valheille Krimillä, Ukrainassa, Syyriassa, Montenegrossa ja monessa muussa paikassa.

Britit ymmärsivät itsekin pian Irakin sotaan liittymiseen olleen monin tavoin virhe ja he päättivät tutkia sitä systeemisenä virheenä. Kun virheellistä päätöstä seurasi joukko huonoja ratkaisuja, oli kyse paljon enemmästä kuin vain yhdestä väärästä päätöksestä.

Kolmen Raamatun pituinen Chilcot-raportti käy läpi sitä, miten ja miksi niin iso virhe oli mahdollista tehdä. Raportin pohjalta on luotu uusia toimintaohjeita ja määräyksiä. Itse asiassa näin käsiteltynä Irakin sodan virhe pienentää todennäköisyyttä brittihallituksen virheelle tässä tilanteessa. Panokset ovat joka tapauksessa kovat, sillä muutenkin heikkoa hallitusta johtava May olisi hyvin nopeasti entinen pääministeri, jos tutkinnassa tai sen tuloksissa ilmenisi häikkää. Voin kuvitella, että ennen EU-huippukokousta on päämisterin ja hänen esikuntansa toimesta esitetty lukemattomia hyvin painokkaita kysymyksiä asiaa tutkiville poliiseille ja tiedustelupalvelujen ihmisille.

Venäjän Lontoon suurlähetystön viestintätyyli ei ole todellakaan sitä, mitä perinteisesti mielletään diplomaattiseksi.

Perussuomalaisten kansanedustaja, siviiliammatiltaan poliisi, Tom Packalén kirjoitti blogimerkinnän siitä ja pääsi siitä hyvästä useisiin venäläisiin medioihin todistamaan,  miten väärin on Venäjän syyttämisen hermomyrkkyiskusta. Hän teki sen nimenomaan perustellen näkemystään omalla poliisin ammattitaidoillaan.

Itse asiassa Packalénin teksti kaikkineen on niin hyvä yhteenveto erilaisista Venäjän syyllisyyttä epäilevistä väitteistä, että ihan ihmetellä täytyy miten hän onkin sen osannut noin taitavasti koota. Hän jopa käytännössä vihjaa yhdysvaltalaisten olevan iskun takana: ”En syytä tässä brittejä, jotka käyttivät luultavasti vain tilaisuutta hyväkseen, enkä syytä ketään muutakaan, mutta Venäjä ei olisi minun pääepäiltyni, jos kyseinen rikos olisi minun pöydälleni tullut. Ukraina on mainittu, mutta en usko, että se olisi valtiona sekaantunut tähän. Maassa on kuitenkin monenlaisia toimijoita.”

Hän ei mainitse sanallakaan Yhdysvaltoja tekstissään, vaan ainoastaan korostaa miettimään syyllistä etsiessä, kuka hyötyi iskusta. Tietoa Packalénilla kyllä on, sillä hän on ollut tämän eduskuntakauden ajan ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Pohjois-Atlantin liiton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsen. Kuitenkin hän luottaa tässä asiassa enemmän Putinin hallinnon sanaan kuin brittihallituksen, EU-maiden johtajien ja myös oman valtiojohtomme vakuutukseen, että Venäjän syyllisyys on hyvin todennäköistä.

Packalén on jo useita vuosia myötäillyt Kremlin narratiiveja eri asioista. Ei siis mikään yllätys että hän tässä tekee niin ja bonuksena pääsee vielä trollaamaan pääministeriä otsikoimalla tekstinsä ”Kokematon Sipilä panikoi”.

Packalén nostaa tekstissään esiin myös sen monia puhutelleen näkökulman, että miksi ihmeessä Venäjä tekisi tällaista, jota varmasti paheksutaan ja josta se varmasti jää kiinni. Onhan tosiaan järjenvastaista tehdä teko, jonka seurauksista kärsii itse. Toki voidaan kysyä, että uskoiko Venäjä joutuvansa kärsimään, sillä länsimaiden päätöksentekokyky on ollut varsin heikkoa. Diplomaattikarkotukset olivat enemmän kuin he ehkä odottivat. Tai sitten ne olivat vähemmän.

Aiemminkin on sattunut usein, että Venäjä on selvän määrätietoisesti tehnyt asioita, jotka lännessä on arvioitu sen omien etujen vastaisiksi. Venäjä määrittelee omat etunsa ja toimii niiden mukaan, vaikka täältä katsottuna siinä ei olisikaan järkeä. Nyt Venäjä katsoo sen etuna olevan lännen horjuttamisen aktiivisilla toimilla. Kuten tutkija Kristi Raik suuren kuvion tiivistää:  ”Salisburyn hermomyrkkyisku asettuu jatkoksi kovenevien viestien sarjaa. Sanoma on mennyt perille – eikä länsi voi antaa siihen myöntyvää vastausta, vaikka Venäjä kuinka huutaa ja häiriköi.”

Atte Kaleva puolestaan esittää, että iskun herättämä vastareaktio oli nimenomaan se, mitä Kreml tahtoi ja tilasi. Näin saadaan osoitettua kansalle, miten uhkaava ja aggressiivinen länsi on, kun se syyttää Venäjää järjettömästä teosta, jota se kiivaasti kiistää tehneensä. Tätä näkemystä on vaikea pitää vääränäkään. Putinin hallinnon on täytynyt ymmärtää, miten syvälle eurooppalaisiin arvoihin se iskee.

Yksi syy saattaa olla myös raha. Lontoo kantaa runsaan venäläissiirtokuntansa myötä myös Londongrad-nimeä. Nyt britit saattavat vastatoimena tehdä venäläisen rahan olon epämukavaksi, kenties jopa passittaa sitä kotiin. Se ei haittaisi Kremliä lainkaan.

Salaisen tiedon merkitys


Kun katsoi presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Juha Sipilän esiintymiset heidän kertoessaan Suomen osallistumisesta diplomaattien karkotuksiin, niin oli helppo nähdä, että päätös otti lujille. Julkinen diplomaattikarkotus on kaikkea muuta, kuin miten Suomi haluaa toimia suhteissaan Venäjään. Kuitenkin näillä kahdella oli kuitenkin se kaikkein paras tieto asiasta Suomessa. Sipilä oli läsnä EU-huippukokouksessa, jossa pääministeri May kertoi tutkimusten tuloksista myös tasoilla, joita ei ole julkisuuteen tuotu. Tätä piirrettä on arvosteltu, vaikka se itse asiassa hyvin normaali toimintatapa. Tiedustelutieto jaetaan vain sinne, missä se on ehdottoman tarpeellista.

Tiedustelun tärkein tehtävä on hankkia tietoa päätöksenteon tueksi ja sitä tekevät päätyönään kaikki maailman tiedustelupalvelut. Vastavakoilu ja muut heille annetut tehtävät tulevat vasta sen jälkeen. Tiedustelutieto paljastaa aina sen hankkineen tiedustelun kyvykkyyttä ja tietolähteitä. Kyvykkyyden tai tiedonlähteen paljastuminen johtaa usein sen tiedon saamisen loppumiseen. Mitä arkaluonteisempaa tieto on, sitä harvempien nähtäväksi se päätyy. Joka tapauksessa brittien tarjoama tieto riitti vakuuttamaan Niinistön ja Sipilän.

Karkotuspäätöksen jälkeen on myös arvosteltu sitä, ettei tietoa päätöksen taustalla ole jaettu kovinkaan laajasti.  Poliittisessa päätöksenteossa käytetään joskus isoissa asioissa niin sanottua parlamentaarista menettelyä, jossa kaikki puolueet otetaan mukaan valmisteluun. Useimmissa asioissa ei. Juuri sitä varten on hallitusvastuu. Kun kyse on äärimmäisen arkaluonteisesta tiedosta, kuten tässä on, annetaan tieto tosiaan vain niille, joille se on päätöksenteon kannalta ehdottoman tarpeellista. Alemmissa asemissa toimivat ja oppositiopoliitikot eivät ole sellaisia.

Taustalla tässä kohtaa vaikuttaa myös epäluulo tiedustelupalveluja kohtaan. Presidentti Putin itse on taustaltaan sortovallan vartija ja vakooja, joka osaa kaikki alan konnankoukut. Myös lännen tiedustelupalvelut ovat jääneet aina silloin tällöin kiinni vääryyksistä tai taitamattomuuksista. Silti on turvallista vetää selvä ero Venäjän tiedustelupalvelujen ja lännen demokraattisesti valvottujen tiedustelupalvelujen välille. Kannattaa myös muistaa se, että demokratioissa tiedustelupalvelujen tehtävänä on suojella kansaa, autoritäärisissä hallinnoissa valtaa.

Karkotuksia tekeviä maiden rintama ei suinkaan ollut yhtenäinen, vaan moni EU-maa jäi eri syistä pois rintamasta. Suomessakin on vedottu varsinkin Itävallan poissaoloon. Jollain ajatuksen tasolla kun kylmän sodan aikana puolueettomuuttaan itäblokin kyljessä vaalinut Itävalta vertautuu edelleen meihin. Tosin vilkaisu karttaan kertoo, että nykyisin Itävalta sijaitsee suojassa Nato-maiden takana ja vertailukelpoisuus Suomen asemaan on sitä myötä pyyhkäisty pitkälti pois. Lisäksi Itävallan hallituksessa istuu äärioikeistolainen puolue, jolla on veljespuolueidensa tapaan hyvät yhteydet Moskovaan.


Lopuksi


Kuten niin usein muulloinkin, Venäjä on kehystänyt lännen reaktiot toimiinsa aktiiviseksi aggressioksi. Tilanne on vähän sama kuin jos koulussa nipistää vieressä istuvaa ja opettaja näkee vain tämän huitaisevan takaisin. Nipistelevä Venäjä kertoo suureen ääneen jokaisesta huitaisusta perustelemattomina hyökkäyksinä sitä kohtaan. Jälleen on kuitenkin hyvä muistuttaa, että EU-maissa ei ole poliittista halua tai sotilaallista kykyä uhat Venäjää sotilaallisesti. Ja vaikka olisikin, on Venäjä vakuuttanut usein ja kovin sanoin valmiuttaan käyttää ydinaseita.

Lännessä tätä iskua tarkastellaan häiriönä maailmassa, jossa asioista sovitaan ja jossa etsitään yhteisiä etuja ratkaisujen pohjaksi. Siltä kantilta katsottuna teko näyttää järjettömältä. Jos lähtökohdaksi taas ottaa Venäjän asenteen vastakkainasettelusta, muuttuu joukkotuhoaseen käyttö tehokkaaksi toimeksi, joka on yhtä aikaa vahvasti vaikuttava ja helposti kiellettävä. Iskusta käytävä keskustelu jakavuudessaan voi Venäjän näkökulmasta olla yhtä hyödyllistä kuin isku itse.

Isku oli luonteeltaan poliittinen, vaikka siinä käytettiin järeimmän tason sotilaallista asetta. Jos teolle hakee sotilaallista allegoriaa, niin kyseessä näytti olevan väkivaltainen tiedustelu,  jossa pienimuotoisen hyökkäyksen avulla hankittiin tietoa vihollisen puolustuksesta. Nyt on sitten mietittävä paitsi puolustustamme, myös sitä, että mihin käyttöön Putin tätä väkivalloin saatua tiedustelutietoa tarvitsee.








lauantai 24. maaliskuuta 2018

Suomen liikkumatila käy vähiin



Putinin Venäjällä on kaksi suurta tavoitetta, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa. Ensinnäkin Putinin valta on pidettävä lujana. Tätä varten on maan poliittinen rakenne siivottu mahdollisimman pitkälle kaikesta vakavasti otettavasta kilpailusta. Valtaa kritisoimaan on jätetty lähinnä systeemioppositio, jonka tehtävänä on luoda illuusio demokratiaan kuuluvasta eri tavalla ajattelemisesta. Toinen tavoite on nostaa Venäjä taas suureksi, kunnioitetuksi ja pelätyksi. Jos vallan lujittaminen on asioita, jotka tapahtuvat Venäjän sisäpuolella, niin kansainvälistä asemaa muutettaessa pitää asioita tehdä omien rajojen ulkopuolella.

Niin kauan kun Putinin Venäjä keskittyi omien rajojensa sisään, sai se suhteellisen rauhassa loukata ihmisoikeuksia, tehdä vaalivilppiä, murhauttaa toimittajia ja käydä jopa silmittömän raakaa sotaa Tsetseniassa. Läntiset vallat reagoivat vasta sitten, kun Venäjä työntyi omien rajojensa ulkopuolelle. Georgian sota 2008 meni nopeasti ja lähes seurauksitta ohi. Yhtenä syynä se, että Venäjä sai narutettua Georgian muodollisesti aloittamaan sotimisen. Seuraavan kerran länsi havahtui alkuvuodesta 2014, kun Krimille ilmestyi tunnuksettomia sotilaita. Nämä venäläiset erikoisjoukkojen sotilaat olivat näkyvin osa monimutkaista ja hyvin valmisteltua operaatiota Krimin valtaamiseksi. Taisteluja ei käyty, mutta niin vain asevoimin siirrettiin rajoja Euroopassa.

Seuraavaksi olivat vuorossa Venäjän organisoimat levottomuudet itäisessä Ukrainassa. Ne eivät suunnitellussa laajuudessaan ilmeisesti onnistuneet, mutta Donetskin ja Luhanskin seuduilla saatiin riittävästi aseellista toimintaa organisoitua, joka sitten laajennettiin yhä käynnissä olevaksi sodaksi. Sotaa johdetaan ja ylläpidetään Venäjältä, pyrkien väsyttämään Ukraina takaisin Venäjän vaikutuspiiriin. Mutta edelleenkään Venäjä ei suostu myöntämään olevansa sodan osapuoli. Krimin miehitys ja liittäminen Venäjään sekä malesialaiskoneen alasampuminen olivat konkreettisuudessaan sellasia tekoja, että länsi pystyi ja joutui niihin reagoimaan poliittisesti. Pakotteet ja vastapakotteet niihin liittyen ovat edelleen voimassa.

Venäjä oli jo vuosia sitten aloittanut järjestelmälliset toimet länsimaiden horjuttamiseksi. Kyseessä ei ole mikään tiukan keskusjohtoinen operaatio, vaan yhteiskunta on laajalla rintamalla mobilisoitu edistämään kansainvälisen järjestyksen horjuttamista. Tämä horjutus on edellytys Venäjän aseman kohottamiselle. Voimassaolevilla säännöillä Venäjä on liian epädemokraattinen, köyhä, epäinnovatiivinen, korruptoitunut ja pieni ollakseen tahtomansa supervalta. Siksi sääntöjä on kierrettävä ja muutettava.

Hybridivaikuttamisessa olennainen elementti on kiellettävyys (deniability). Venäjä voi ilmiselvissäkin tapauksissa vedota länsimaiden oikeusvaltio-periaatteen takia noudattamaan syyttömyysolettamaan, jossa jonkun syyllisyys on pystyttävä todistamaan. Kun tapaukset ovat usein epäselviä ja niihin on ainakin periaatteessa useita mahdollisia selityksiä, niin se tekee länsimaiden poliittisille johdoille vaikeaksi reagoida Venäjän tekemisiin. Mutta kun jokin teko ylittää kynnyksen, niin sen mukaan voi kumuloitua kaikkea muuta, josta Venäjää epäillään tai josta se on jäänyt jollain tasolla kiinni. Salisburyn myrkkyisku voi hyvinkin olla tällainen tapahtuma.

Yhdysvalloissa puolestaan on löydetty suora yhteys Venäjän sotilastiedustelun ja demokraattisen puolueen hakkeroinnin välillä. Niin kauan kuin Trump on presidentti, niin Venäjä tuskin joutuu kunnolla vastuuseen teoistaan Yhdysvalloissa. Mutta Trumpin seuraaja, kuka hän ikinä onkin ja milloin hän ikinä astuukin valtaan, joutuu maansa kunniaa puolustaakseen ottamaan Venäjän toimet käsittelyyn ja vastattaviksi.

Kaikki ne pienemmät ja isommat Venäjän toimet joihin eri länsimaiden hallitukset ovat törmänneet viime vuosien aikana, ovat nyt pikkuhiljaa saapumassa maksun aikaan. Venäjä on taitavasti säätänyt käyttämäänsä voimaa saavuttaakseen maksimitehon minimivahingoilla. Mutta nyt näyttäisi olevan luvassa rytminmuutos, jossa länsi saattaa jopa yltyä muuhunkin kuin pelkkiin laimeisiin reaktioihin. Jos länsi tosiaan kykenee aktiivisiin ja yllättäviin toimiin, on Venäjän myös vastattava niihin. Kriisin eskaloituminen saattaa hyvinkin olla edessä. Toki mahdollista on myös se, että Venäjä ikäänkuin vetäytyy hetkeksi, mutta tehtyjä se ei saa tekemättömiksi.

Antti Paronen ja Simon Källman kirjoittavat uudessa Sotilasaikauslehdessä tarpeellisuudesta varautua nykyisen kaltaisessa tilanteessa reaktiivisuuden lisäksi aktiivisuuteen myös sotilaallisella tasolla.

”Hybridivaikuttamiseen tai viidennen sukupolven sotaan luottava hyökkääjä pyrkii kaikesta huolimatta pitämään tilanteen riittävän kaukana sodasta, jotta se kykenee saamaan läpi omat ulkopoliittiset intressinsä, joiden ajamiseksi se on lopulta turvautunut edellä kuvatun kaltaisiin keinoihin. Tämän tilanteen kääntäminen puolustajan itsensä eduksi vaatii siis näkemyksemme mukaisesti kykyä ja ennen kaikkea valmiutta käyttää voimaa joko tilanteen saattamiseksi sodaksi tai pakottamaan voimankäytössä hyökkääjä luopumaan aikeistaan.”

Parosen ja Källmanin ajatuksesta voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta he tuovat kirjoituksellaan keskusteluun konkreettisuutta siitä, mikä on reaktiivisuuden ja aktiivisuuden ero. Mutta kuten he itsekin kirjoituksessaan korostavat, sotilaiden tehtävänä on lain mukaan toimittava valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi kaikissa tilanteissa, mutta poliitikoilla on valta päättää niiden toimien käynnistämisestä.

Suomelle tilanteen kärjistyminen merkitsee ennen kaikkea liikkumatilan kapenemista. Olemme sitoutuneet Britannian kanssa kahdenkeskisellä puolustuspoliittisella sopimuksella, olemme mukana heidän johtamissaan nopean toiminnan JEF-joukoissa ja Britannia on tietysti merkittävä tekijä myös Suomen Nato-kumppanuuden kautta. Kun Suomi lähti mukaan JEF-joukkoihin, totesi silloinen Britannian puolustusministeri, että "Toivon JEF-joukkojen tuovan lisävakuutuksen ja tyynnyttelevän Suomen ja Ruotsin kaltaisia maita. Jäsenyyden kautta niillä on ystävien joukkoja valmiina toimimaan ja auttamaan".

Julkisessa keskustelussa on myös jäänyt huomaamatta, että suomalaiset ovat olleet 12.-23.3. mukana JEF-joukkojen esikunnan järjestämässä  ja johtamassa esikunta- ja komentopaikkaharjoituksessa Britanniassa. Eli lähes koko hermomyrkky-kriisin ajan ovat suomalaiset sotilaat harjoitelleet esikuntatasolla yhteistoimintaa Britannian ja muiden JEF-maiden asevoimien kanssa.

Perinteisesti britit ovat ymmärtäneet hyvin Suomen aseman erikoisuuden Venäjän vieressä. Nyt kun he toivovat, ehkä jopa edellyttävät, solidaarisuuden osoituksena vakoilevien venäläisdiplomaattien karkottamista, on Suomi perin ahtaassa raossa. Suomi on karkottanut ennenkin itänaapurin diplomaatteja, mutta se on tehty aina hyvin matalalla profiililla. Nyt karkotuksen näyttävyys on se olennainen asia. Britit, joiden kanssa olemme tosiaan eri tavoin liittoutuneet, pyytävät myös meitä toimimaan heidän hyväkseen, koska he joutuivat kemiallisella joukkotuhoaseella tehdyn iskun kohteeksi.

Pääministeri Juha Sipilä oli asiallisesti oikeassa sanoessaan Brysselin huippukokouksessa, että pakotteita voidaan määrätä vain juridisten prosessin jälkeen. Mutta käytännössä juridiset todisteet ovat poliittisen tahdon asia. Siis se, että hyväksytäänkö brittien esittämä todisteet näkemykselle Venäjän syyllisyydestä riittäviksi. Jos Sipilä taas viittasi juridisuudella siihen, että on oltava tutkinta ja tuomioistuimen tuomio, ennen kuin pakotteisiin voidaan ryhtyä, niin asia on aivan toinen. Silloin Suomi on vetäytynyt käytännössä tekosyyn taakse halutessaan pysyä syrjässä. Passivisuus ja hidastettu reaktiivisuus ovat perinteisesti olleet tärkeitä välineitä ulkopolitiikassamme, mutta tässä kohtaa sellainen toiminta olisi viesti haluttomuudesta olla mukana liittolaista kohdanneen hyökkäyksen torjumisessa. Samaa voi viestiä insinöörimäinen suoraviivaisuus puheissa ja teoissa.

Vielä on epäselvää, tarkoittiko pääministeri Sipilä pakotteista puhuessaan myös mahdollisia diplomaatikarkotuksia. Moni joka tapauksessa vakuuttaa nyt, ettei meidän kannata poiketa vanhasta tavastamme olla erittäin varovaisia Kremlin kanssa. Lontoosta katsottuna tämä vain voi näyttää haluttomuudelta puolustaa heitä. Joka havainto taas varmasti synnyttää heidän päässään haluttomuutta puolustaa meitä. Joka taas tarkoittaa, että yksi Niinistön neljästä turvallisuuspolitiikan pilarista heikentyy. Jos taas toimimme niin, että brittien ja muiden länsiliittolaisten luottamus meitä kohtaa pysyy tai jopa kasvaa, on hyvin todennäköistä, että Venäjä-pilari puolestaan heikkenee. Kauppatorin laidalla on paljon mietittävää.

Jos olisimme Naton jäsen, ei halu osallistua turvallisuuden luomiseen meidän kohdallamme heikentyisi juurikaan, vaikka päättäisimme ohittaa koko asian meille epämukavana. Mutta kun olemme täysin riippuvaisia poliittisesta tahdosta kussakin hetkessä, voi liittolaisuus laimentua hyvinkin nopeasti. Presidentti Niinistö matkustaa ensi viikolla Brysseliin, jossa tapaa EU:n johtoa, myös unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin. Presidentin vastuulla Suomen ulkopolitiikassa on nimenomaan Venäjä, joten voi ajatella, että noissa tapaamisissa puhutaan Suomen reaktioista ja asemasta suhteessa Venäjään. Liekö hänellä sitten myös viestiä vietävänä puhuttuaan presidentti Putinin kanssa myös myrkkysiskusta.

Tilanteen kiristyessä on odotettavissa lienee yhä useammin vastaavia tilanteita, joissa toimintavaihtoehtoja on käytännössä kaksi. En sano, että Suomen on pakko näyttävästi karkottaa venäläisdiplomaatteja, mutta jotenkin on viesti halusta ja kyvystä seisoa liittolaisen rinnalla saatava uskottavasti Lontooseen. Muuten voimme alkaa pikkuhiljaa tuumailla, että miltä jäsenyys Euraasian unionissa mahtaisi tuntua.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Luku: Tapaus Fennovoima


Vajaa vuosi sitten ilmestyi Docendon kustantamana kirjani #Turpo - turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki. Tässä kirjan Fennovoimaa käsittelevän luku, jossa on vedetty yhteen prosessia kaikkine mutkineen. Lopussa on vielä koottu lyhyesti tapahtumia lähteineen viimeisen vuoden ajalta.
Kirjaa on edelleen saatavissa, ainakin kustantajan verkkokaupasta

Tapaus Fennovoima 

Eli miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

Kun seuraa verkkokeskusteluja eri aiheista, käy ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus vääjäämättömästi ilmi. Parhaimmillaan keskustelu on tietysti faktojen jakamista ja olennaisuuksien arvioimista, mutta paljon muunlaistakin keskustelua riittää. Usein näkemyksistä tekee vaikeasti hahmotettavia se, että ihmisellä on jokin taustaoletus, joka ei suoraan käy ilmi, mutta joka vaikuttaa hänen näkemyksiinsä voimakkaasti. Vahva epäluottamus johonkin, joihinkin tai kaikkeen on yksi tällainen taustaoletus, joka lyö leimansa ihmisen esittämiin näkemyksiin. Tällaisille ihmisille ei yleensä kelpaa se päällimmäinen eikä välttämättä mikään kuudesta seuraavastakaan selityksestä tapahtumille. He uskovat jonkin tai jonkun vaikuttaneen salatusti taustalla asiaan, mutta sitä ei haluta kertoa.

Toki näinkin joskus on, mutta usein tällainen lähtöoletus johtaa salaliittoteorioihin. Salaliittoteorioihin oikeasti uskovat ihmiset paikantavat jonkin tapahtumien syyn johonkin kätkettyyn, mutta kuitenkin konkreettiseen pisteeseen. Salaliittoteorioiden ytimessä on juuri tämä ajatus kätketystä voimasta, joka vaikuttaa asioiden kulkuun.

Salaliittoteoriat ovat viihdyttäviä, joskus suorastaan viettelevyyteen asti, mutta kovin harvoin ne kestävät tarkempaa tarkastelua. Olen kuitenkin päässyt kokemaan yhden asian seuraamisen salaliittoteoreetikon näkökulmasta. On melkoinen tunne, kun seuraa asioiden kulkua, joka ei käy järkeen. Ei siis toimi sillä tavalla kuin ajattelee maailman yleensä toimivan. Tällainen prosessi on ollut Fennovoiman eteneminen suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa.

Fennovoima oli alun perin yrityselämän ja kuntien yhteinen hanke tuottaa itselleen vakaahintaista ja edullista sähköä omalla ydinvoimalalla. Eduskunta myönsi hankkeelle luvan kesällä 2010. Tuohon aikaan uskottiin ydinvoiman olevan paljon pääomaa vaativa, mutta ehdottomasti pysyvästi edullinen tapa tuottaa energiaa.

Fennovoiman tulevan voimalaitoksen nimi on Hanhikivi 1 ja se sijaitsee Pyhäjoelle. Kun hankkeessa mukana ollut saksalainen energiajätti E.ON ilmoitti syksyllä 2012 luopuvansa kaikista omistuksistaan Suomessa, Fennovoima jäi leijumaan tyhjän päälle. E.ONin päätöksen taustalla oli Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus Japanissa, jossa maanjäristys ja sitä seurannut tsunami aiheuttivat useampaa reaktoria koskeneen ydinonnettomuuden.

Saksalaisten lähdön mytä hankkeesta katosi sekä heidän pääomansa että osaamisensa. Seurannaisvaikutuksena Fennovoimasta lähti myös merkittävä osa suomalaisesta osaamisesta, jota oli hankittu isolla rahalla muista voimayhtiöistä. Saksalaisten lähdön takia Fennovoiman laitoksen koko joutui myös harkinnan alle, koska omistajat ovat sitoutuneet paitsi pääomittamaan myös ostamaan laitoksen tuottamaa sähköä omakustannushintaan oman omistuksensa määrittelemän prosenttiosuuden verran. Tälle sähkölle ei ollut ostajia, sillä kotimaisessakin omistuksessa oli koko ajan enemmän vaikeuksia. Tämä taas johti ajatukseen pienemmästä voimalasta, mutta sen mallisia ei ollut tarjolla. Ydinvoimaloita, kuten kaikkea muutakin nykyään, pyritään kannattavuuden takia valmistamaan mahdollisimman pitkiä sarjoja.

Loppuvuodesta 2013 mukaan hankkeeseen tuli Venäjän valtion omistama Rosatom. Se sitoutui hoitamaan kaiken tarvittavan ulkopuolisen rahoituksen, rakentamisen, polttoaineen ensimmäiset kymmenen vuotta ja reaktorin huollon koko sen eliniän ajan. Polttoaine on kierrätettyä uraania, joka todennäköisesti tuotetaan pahamaineisessa Majakin entisessä ydinasetehtaassa ja nykyisessä ydinpolttoaineen käsittelylaitoksessa. Ydinjätettä ei Suomesta saa lain mukaan viedä ulkomaille, joten polttoaine ei palaa Siperiaan. Loppusijoitus on vielä auki.

Venäjän kiinnostus suomalaiseen ydinenergiaan on pitkäjänteistä. Vuodesta 2006 on Venäjän suurlähettiläänä Suomessa toiminut Aleksandr Rumjantsev, joka oli aiemmin Venäjän atomienergiaministeri. Kun tämä ministeriö muutettiin valtiolliseksi yhtiöksi eli nykyiseksi Rosatomiksi, hän toimi sen johtajana juuri ennen suurlähettiläsnimitystään. Vuoden 2012 alussa Säteilyturvakeskuksen entinen pääjohtaja Jukka Laaksonen siirtyi Rosatomin palvelukseen. Hänen toimenkuvaansa on kuulunut muun muassa alalla arvostettuna huippuasiantuntijana toimia yhteyshenkilönä Rosatomin ja mahdollisten vientimaiden johtavien ydinturvallisuusviranomaisten välillä. Hänen erittäin korkea arvovaltansa alalla avaa ovia ja antaa hänen näkemyksilleen painoarvoa. Kehittyneiden maiden kohdalla Laaksosen tehtävänä onkin ilmeisesti etupäässä välittää ja tulkita viranomaisvaatimuksia Rosatomin väelle. Vasta ydinvoimaa käyttöönottavissa maissa Laaksosen rooli lienee auttaa näiden maiden vasta aloittelevia viranomaisia ymmärtämään Rosatomin teknologiaa ja varsinkin sen turvallisuuspiirteitä.

Itse asiassa Venäjällä on lukuisia aiesopimuksia ympäri maailmaa ydinvoimaloiden rakentamisesta. Hankkeet ovat kohdanneet, jos ovat ylipäätään päässeet käyntiin, monenlaisia vastoinkäymisiä viivästyksistä korruptiosyytöksiin. Venäjän vienti perustuu pitkälti öljyyn ja kaasuun, mutta ydinvoimasta yritetään rakentaa selvästi uutta tukijalkaa. Siinä lyövät kättä vientituotteen korkeampi jalostusarvo ja pitkäjänteisen poliittisen vaikutusvallan saaminen.

Bulgariassa kuopattiin kalliiksi tullut Belenen ydinvoimalahanke maan parlamentin päätöksellä helmikuussa 2013. Hanke oli yksi Bulgarian lähihistorian suurimmista korruptioskandaaleista. Yksi tapahtumien keskeisistä hahmoista oli yhdysvaltalais-australialaisen konsulttiyhtiö WorleyParsonsin ydinvoimajohtaja Djurica Tankosic. Hänet puolestaan valittiin Fennovoiman hallitukseen huhtikuussa 2014, kun Rosatom oli ottanut WorleyParsonsin hankkeeseen mukaan neuvonantajaksi. Myöhemmin Tankosic siirtyi hallituksen varajäseneksi. Nykyisin hän ei enää kuulu Fennovoiman hallitukseen.

Itsenäisyyspäivän aattona 2014 eduskunta äänesti asiasta uudestaan. Käytännössä kyse oli siitä, hyväksyykö se Rosatomin mukaolon hankkeessa. Eduskunta hyväksyi äänin 115–74 Fennovoiman ydinvoimalan periaatepäätöksen. Päätöstä eduskunnalle valmistellut talousvaliokunta ei kuullut ensimmäistäkään turvallisuuspoliittista asiantuntijaa työssään. Turvallisuuspoliittiset asiantuntijat loistivat lähes totaalisella poissaolollaan myös julkisessa keskustelussa ennen ja jälkeen päätöksen. Keskustelussa pääministeri Stubb jopa kuvasi voimalahankkeen vastustamisen olleen osaksi russofobista. Käytännössä tätä ilmaisua poliittisesta kriittisyydestä Venäjää kohtaan olivat siihen mennessä käyttäneet lähinnä Venäjän palveluksessa tai asialla olleet.

Juuri äänestyksen alla kertoi Fortum olevansa valmis lähtemään mukaan Fennovoimaan. Yhtiö oli haistanut pelin paikan ja oli neuvotellut venäläisten kanssa alustavan yhteisymmärryksen siitä, että Fortum saa ostaa vesivoimaa Venäjältä vastineeksi lähdöstään mukaan Fennovoimaan. Fortumin ilmoitus oli merkittävä ja antoi uskottavuutta horjuvalle hankkeelle.

Tähän kuvioon kuului myös raskaan sarjan sisäpoliittista juonittelua. Fortumin aikeita lähteä mukaan Fennovoimaan piiloteltiin valtion omistajaohjauksesta vastaavalta ministeriltä, vihreiden Pekka Haavistolta. Verkkolehti Long Playn mukaan Fortumin toimitusjohtaja Tapio Kuula vakuutti Haavistolle moneen kertaan ja viimeksi elokuussa 2014, ettei yhtiö sijoittaisi Fennovoimaan. Kuitenkin samaan aikaan valtion enemmistöomistama Fortum kävi neuvotteluja paitsi Venäjällä, myös silloisen hallituksen kanssa. Long Playn mukaan nämä neuvottelut käytiin elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren (kok) kanssa. Myös ainakin pääministeri Alexander Stubb (kok) ja valtiovarainministeri Antti Rinne (sd) olivat tietoisia Fortumin aikeista. Vasta kun ydinvoimaan ja erityisesti Fennovoimaan kielteisesti suhtautuvat vihreät erosivat hallituksesta, kertoi Fortum aikeistaan julkisesti.

Äänestystä edeltäneessä ja sen jälkeisessä keskustelussa eräs hyvin keskeinen piirre oli sen kahtiajakautuneisuus. Hanketta puoltaneet keskittyivät energiapolitiikkaan, talouteen ja ydinvoiman yleistä käyttökelpoisuutta puoltaviin teeseihin. He eivät suostuneet näkemään hankkeella olevan turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Sen verran oli pakko päällimmäisenä hanketta ajaneen ministeri Jan Vapaavuorenkin myöntää, että ”maailmanpolitiikan kannalta ajoitus on onneton.”

Kun päätös syntyi, niin ei siitä suuremmin riemuittu. Päätöstä tuulettivat näkyvästi vain Pyhäjoen kunnanjohtaja, muutama änkyrämpi ydinvoimaniilo ja Venäjän palveluksessa oleva Johan Bäckman tukijoineen. Päätöksellä eduskunta käynnisti prosessin, jonka myötä Suomi tosiasiallisesti otti Venäjän valtion strategiseksi kumppanikseen energiantuotannossa. Täsmälleen samaan aikaan Euroopan unionissa tehtiin päätöksiä energiaunionista, jonka tavoitteena oli vähentää riippuvuutta venäläisestä energiasta. Suomen liike ei varmasti jäänyt eurooppalaisissa pääkaupungeissa huomaamatta, vaan loi kuvaa Venäjää lähentyvästä maasta.

Lupa oli siis myönnetty, mutta seuraava kynnys hankkeelle oli rakentaa kotimainen omistus riittäväksi. Ilman sitä hanke ei olisi täyttänyt sille asetettuja ehtoja. Varsinkin elinkeinoelämän puolen omistajat olivat eri vaiheissa kaikonneet ja hanke oli pitkälti kunnallisten energiayhtiöiden harteilla. Fortum ei ollut alustavasti sovitulla tavalla päässyt kiinni Venäjän vesivoimaan ja oli näin hankkeen ulkopuolella. Kesällä 2015 julkistettiin kovasti odotettu Fennovoiman rakentamislupahakemus, jossa kotimaisen omistuksen piti olla riittävä. Puuttuvan kotimaisen omistuksen yhtiö oli löytänyt Kroatiasta. Kotimaisuuden tässä yhteydessä selittää, että EU/ETA-maista tulevat yhtiöt laskettiin yhteismarkkinoiden takia kotimaisiksi. Kun nimi tuli julki, internetin parviäly lähti liikkeelle selvittämään, mikä tämä uusi partneri, Migrit Solarna Energija, oikein oli. Hyvin pian paljastui, että kyseessä oli ydinvoimalahankkeen näkökulmasta miniatyyrikokoinen toimija, jonka taustat olivat Venäjällä. Pääomaa yritys kertoi saavansa muun muassa Itävallan ja Kroatian juutalaisyhteisöiltä. Todellisuudessa yrityksen taustalla oli venäläistä rahaa. Tuskin Migritiä oli edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi omistajaksi, mutta sen avulla saatiin lisäaikaa rakentamislupahakemukselle.

Poliittisesti tilanne oli jälleen kerran tälle prosessille tyypillisesti äärimmäisen piinaava. Uuden omistajan ilmestyminen tyhjästä ja selvä bulvaaniluonne synnyttivät varmasti lupaviranomaisissa tunteen huijatuksi tulemisesta. Kuitenkin ministeri ja ministeriön väki pokkana veti läpi aikaa vievän selvitystyön ulkopuolisten asiantuntijoiden avulla ja päätyi samaan lopputulokseen kuin Googlea käyttävä somekansa parissa tunnissa: Migrit ei ollut kykenevä omistajaehdokas. Siitä miksi, kuka ja miten tämä ehdokas mukaan kuvioihin tuli, ei ole selvyyttä. Parin kuukauden päästä sai kuitenkin potkut Fennovoiman suomalaista omistusta kokoavan Voimaosakeyhtiö SF:n toimitusjohtajana toiminut ja Migritin mukaan tuonut Elina Engman. Siitä, mikä taho Migritin oli hänen eteensä tuonut, ei kuitenkaan ole tietoa.

Migritin ostamalla ajalla hankkeeseen löytyi vihdoin kaksi uutta, aidosti kotimaista omistajaa, Fortum ja SRV. Myös Outokumpu nosti omistustaan. Fortum lähti mukaan äkkikäännöksellä, vaikka sen aiemmin ehdoksi asettamat vesivoimakaupat Venäjällä eivät olleet vielä toteutuneet. Kauppojen arvioitiin jo silloin yleisesti jäävän toteutumatta. Fortumin pään kääntymisen syy, kuten niin kovin moni muukin asia tässä prosessissa, on arvoitus. Kovin helpolla se ei varmasti tapahtunut.

Myös rakennusyhtiö SRV lähti myös mukaan ilmoittaen samalla allekirjoittaneensa projektinjohtosopimuksen Fennovoiman laitostoimittaja Rosatom Overseasin sekä pääurakoitsija Titan-2:n kanssa. Sopimuksessa on ollut ongelmia, ja SRV arvioi, että neuvottelut projektinjohtohankkeesta ydinvoimahankkeen pääurakoitsijan Titan-2:n kanssa voivat venyä pitkälle vuoteen 2017. On hyvin hankalaa sanoa, milloin sopimus toteutuu tai toteutuuko se ylipäätään.

Fortum ja SRV ovat kumpikin nyt joka tapauksessa Fennovoiman osakkaita ja kantavat oman prosenttiosuutensa mukaisen velvoitteen sekä voimalan rakentamiskustannuksista että sen tuottaman sähkön ostamisesta takuuhintaan. Sekä Fortum että SRV ovat panostaneet Venäjän markkinoihin. Miljardiluokan investoinneilla Fortumin Venäjän toiminnot tuottavat noin neljänneksen yhtiön 3,6 miljardin euron liikevaihdosta. SRV-yhtiöiden hallituksen puheenjohtaja Ilpo Kokkila puolestaan on pitkän linjan toimija Venäjällä. SRV on keskittynyt Venäjällä kauppakeskusten rakentamiseen, kehittäjän, rakentajan ja sijoittajan rooleissa. Yhtiöllä on siis merkittäviä hankkeita ja myös runsaasti pääomia sidottuina Venäjälle.

Sekä Fortumissa että SRV:ssa tiedetään varmasti hyvin, miten nyky-Venäjällä isotkin omaisuudet siirtyvät nopeasti toisiin käsiin, jos niin poliittisesti päätetään. Venäjällä toimimisen maariskiin kuuluu kiinteästi heikko yksityisomaisuuden suoja, jota siellä on vahvistettava poliittisilla siteillä vallanpitäjiin. Näiden yhtiöiden osallistuminen Fennovoimaan on helppo tulkita nimenomaan tätä kautta.

Sekä näiden yritysten että mukana olevien kuntien kohdalla on syytä muistaa myös, että Fennovoimassa on mahdollista sen rakenteen takia menettää enemmän kuin vain siihen sijoitetun pääoman. Fennovoima toimii Mankala-periaatteella, jolloin osakkaat joutuvat ostamaan voimalasta sähköä omistusosuuksiensa suhteessa ja maksavat siitä ensin takuuhinnan ja sitten omakustannushinnan. Kumpikin hinta voi olla alle tai yli markkinahinnan. Fennovoima lupaa ensimmäisten kahdentoista vuoden ajaksi osakassähkönsä takuuhinnaksi 50 €/MWh. Arviot sähkön hinnasta voimalan arvioituna valmistumisajankohtana ovat tällä hetkellä huomattavasti alemmat.
Myös hankkeen kustannukset hoidetaan yhteisvastuullisesti. Jos hanke sattuisi myöhästymisten tai budjetin pettämisten takia tarvitsemaan lisää lainaa tai pääomaa, olisivat osakkaat velvoitettuja sitä antamaan tai hankkimaan. Mitähän mietittäisiin Parikkalassa tai Lempäälässä, jos hankkeeseen pitäisi jossain vaiheessa laittaa lisämiljoonia kunnan rahaa? Hankkeesta kun ei käytännössä pääse enää eroon, vaikka haluaisi. Rosatomin voimalatyömaat ympäri maailmaa ovat järjestään olleet myöhässä ja ylittäneet budjettinsa.

Meneillään olevassa Fennovoiman rakentamislupavaiheessa Suomi on erityisen altis Venäjän poliittiselle väännölle. Kun lupa on periaatetasolla myönnetty, ei sitä aikataulusyistä voi enää perua. Varsinkin alussa kustannukset ovat Venäjän valtion näkökulmasta mitättömiä, joten taloudelliset tappiot hidastetusta tai jopa lopetetusta hankkeesta olisivat heille mitättömiä. Suomalaisten mukana olevien kuntien kannalta ne ovat taas merkittäviä. Tämä asetelma myös takaa, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset yrittävät pitää energia- ja aluepoliittisesti hyvin tärkeää hanketta liikkeessä ja varovat tekemästä asioita, jotka voisivat sitä haitata. Siis sellaisia, jotka voisivat suututtaa Venäjän. Näin Fennovoima suurine merkityksineen ja isoine epävarmuuksineen on muodostunut refleksiivisen kontrollin välineeksi Suomea vastaan Venäjän suunnasta. Näin on tuskin tapahtunut sattumalta.

Fennovoiman kautta Venäjällä on ote isoon joukkoon suomalaisia kuntia näiden talouden kannalta elintärkeiden energiayhtiöiden kautta. Kuntien päätöksentekijöillä puolestaan on suoraan tai välillisesti merkittävästi otetta valtakunnallisesta päätöksenteosta. Toimiessaan voimala on myös merkittävä osa Suomen energiantuotantoa. Jo pelkkä mahdollisuus näpelöidä voimalan valmistumista tai tuotantoa on asia, joka pitää ottaa huomioon. Joka tapauksessa miljardiyrityksellä on kokonsa ja vaikuttavuutensa takia aina merkittävästi poliittista vaikutusvaltaa. Toki hanke on tärkeä Kremlille myös taloudellisesti, koska siitä haettanee myös mallikappaletta vienninedistämiseen. Mutta kuten on nähty, on Kreml myös valmis uhraamaan taloudelliset edut, jos poliittinen tavoite katsotaan tärkeämmäksi.

Kun laitoksen toimittaja on samalla sen suurin yksittäinen omistaja, voi se rakennusvaiheessa toimia melko lailla haluamallaan tavalla. Voi kuvitella, mikä olisi tilanne, jos Areva olisi ollut merkittävä omistaja ja rahoittaja Olkiluoto 3:ssa. Mitä pidemmälle voimala valmistuu ja mitä enemmän siihen sitoutuu myös venäläistä pääomaa, sitä pienemmäksi käyvät mahdollisuudet sen poliittiseen hyväksikäyttöön. STUK vaatii tiukoissa lupaehdoissaan, että luvanhaltijalla on hallussaan kaikki tarvittava osaaminen sekä käyttää että myös huoltaa voimalaitosta vaikka ilman voimalan toimittajaa. Myös polttoainetta ja huollot saa hankittua tarpeen tullen muualta. Toki ne ovat silloin kalliimpia ja kun hanke muutenkin kärsii epävarmuudesta kannattavuuden suhteen, niin tällainen tilanne olisi kulurakenteen kannalta todennäköisesti kestämätön.

Voimalan potentiaalinen painostusarvo ei toki häviä kokonaan voimalan valmistuttuakaan. On periaatteessa mahdollista, että mikäli voimalan rakentaminen vielä kallistuu suunnitellusta ja sähkön markkinahinta puolestaan on voimalan valmistuessa pysyvästi hyvin matala, tilanne voi tehdä venäläiselle osapuolelle järkeväksi ajaa konkurssiin hankkeessa mukana oleva suomalainen tytäryhtiönsä RAOS Voima. Tämä toki kannattaa tehdä vasta sitten, kun Venäjältä tullut rahoitus olisi ehditty korvata markkinalainoilla. Tässä tilanteessa suomalaiset osakkaat jäisivät lyhentämään miljardilainoja ja maksamaan markkinahintaa korkeampaa hintaa sähköstään. Venäjältä otettu laina on muuten valtion niin sanotusta strategisesta rahastosta, jonne valtio on siirtänyt sivuun öljyja kaasutuloja. Näiden rahastojen varoja käytetään nimensä mukaisesti vain strategiseksi katsottuihin hankkeisiin.

Normaalissa liiketoiminnassa tällainen toiminta ei tulisi kyseeseenkään, mutta Putinin Venäjä on osoittanut lukemattomat kerrat asettavansa tarpeen tullen poliittiset edut taloudellisten edelle, sopimuksiakin rikkoen. Tämä seikka on suomalaisten kaikissa tilanteissa otettava huomioon, ja siksi hankkeella on poliittinen vaikutuksensa Suomeen koko sen olemassaolon ajan.

Jos Hanhikivi sitten joskus tuottaa sähköä, on sen osakkaiden siis pakko ostaa se siihen hintaan, mitä sen tuotanto maksaa. Energia-alan ennusteet povaavat energian hinnan pysyvän alhaalla tulevaisuudessakin. On täysin mahdollista, että Fennovoiman osakkaat tulevat ostamaan sähkönsä vaikkapa kaksi kertaa kalliimmalla kuin saisivat sitä vapailta markkinoilta. Moni kuntapäättäjä varmaan eli päätöstä tehtäessä vielä siinä säänneltyjen markkinoiden ajassa, jossa ydinvoimala oli käytännössä lupa painaa rahaa. Toki on mahdollista, että energian hinta tulevaisuudessa nousee, mutta uusiutuvien energianlähteiden yleistymisen ja halpenemisen myötä se näyttää epätodennäköisemmältä vaihtoehdolta. Joka tapauksessa, jos Hanhijoen voimala jonain päivänä tuottaa virtaa valtakunnan verkkoon, painaa se silkalla oman tuotantonsa määrällä sähkön hintaa alas.

Politiikkaa ja taloutta ei voi ikinä kokonaan erottaa, mutta Venäjälle Fennovoima on, kuten koko ydinteollisuus, strateginen väline poliittisten päämäärien edistämiseksi. Venäjä on valmis milloin tahansa ottamaan taloudellisesti takkiinsa, jos siitä on poliittisesti riittävää hyötyä. Itsenäisten yritysten hallitsemassa markkinataloudessa tämä seikka jää usein huomioimatta, koska olemme vain tottuneet niin erilaiseen lähestymistapaan bisneksen teossa. Toki venäläisetkin korostavat hankkeen pitkäikäisyyttä ja Rosatomin johtajan Sergei Kirijenkon mukaan ”ydinvoimala-alalla sopimusten perspektiivi ulottuu yhtä ihmiselämää, poliittisia suhdanteita ja vaalikausien kiertoa pidemmälle”. Näin hän lausui eduskunnan vahvistettua Fennovoiman luvan joulukuussa 2014.

Kremlin päätökset Krimin valtauksesta ja sodasta Ukrainassa ovat tienneet valtavia hankaluuksia Venäjän elinkeinoelämälle. Keskuspankki on käyttänyt puskurirahastoja kymmenien ja taas kymmenien miljardien dollarien arvoisiin tukiostoihin, jottei rupla heikkenisi liikaa. Investoinnit Venäjälle ovat jäätyneet lähes totaalisesti. Budjettivajeet ovat jättimäisiä ja niitä paikataan hyvinä aikoina kertyneillä energianmyynnistä saaduilla varoilla niin kauan kuin niitä riittää. Juuri näistä varoista on myönnetty laina Fennovoimalle. Kiinan kanssa oli pakon edessä tehtävä kaasusopimus, jossa kiinalaiset varmaankin tinkasivat sellaiset ehdot, ettei niitä kuuna päivänä kehdata julkistaa Venäjällä. Jo aiemmin laskussa ollut Venäjän talous kärsii selvästi pakotteista. Putinin Venäjä on tosiaan valmis maksamaan poliittisista voitoista.

Venäjällä korruptio on yleistä. Suomessa se on harvinaista. Kansainvälisessä kaupassa toimintatavat määräytyvät yleensä vahvemmalla olevan osapuolen mukaan. Jo nyt on nähty törmäyksiä erilaisissa toimintatavoissa. Voimalan rakentamisen alihankkijat ovat joutuneet odottelemaan saataviaan pitkäänkin. Mitä kaikkea näiden viivästysten takana on, on jäänyt epäselväksi. Urakoitsijat tuskin näitä asioita tuskin haluavat julkisuuteen tuoda, sillä kukapa haluaisi pilata mahdollisuuksiaan päästä käsiksi Hanhikiven voimalaan liittyviin urakoihin.

Tyypillistä sekavalle prosessille on sekin, että Fennovoiman ydinvoimalan reaktoripaineastian osat valmistetaan todennäköisesti Venäjän kanssa sotaa käyvässä Ukrainassa. Rosatomin tytäryhtiöidensä kautta omistama Kramatorskin tehdas itäisessä Ukrainassa sijaitsee lähellä kapinallisten ja Venäjän joukkojen hallitsemaa aluetta. Se on hallinnollisesti sotatoimialueella eli virallisesti terrorismin vastaisen operaation alueella. Jos sotatoimet laajenevat taas, se voi joutua jopa taistelujen alueelle tai kärsiä muista häiriöistä, kuten sähkökatkoksista. Laajenevat sotatoimet voivat aiheuttaa myös välillisesti vaikeuksia esimerkiksi pakotteiden laajentumisen tai Ukrainan hallinnollisten päätösten takia.

Ydinvoimaan kuuluu tiukka turvallisuuskulttuuri. Siinäkin Fennovoima on osoittanut lipsumisen merkkejä. Saa nähdä, onko viranomaisvalvonnalla oikeasti kuinka pitkälle mahdollisuuksia puuttua mahdollisiin puutteisiin Fennovoiman turvallisuudessa. Tähänastiset merkit ovat ikäviä, sillä Migrit-tempaus, aikataulujen venymiset, puutteellisten suunnitelmien toimitukset ja muut epämääräisyydet viittaavat siihen, että virkakoneisto on voimakkaasti poliittisesti ohjattu joustamaan projektin toteutumiseksi.

Iltalehden Olli Ainola kirjoitti syksyllä 2015 laajan artikkelin, jossa kertoi Venäjän painostaneen rajusti Suomea Fennovoimaan liittyen ETYJ-kokouksen viisumikiistan avulla. Kukaan ei kiistänyt sitä jälkeenpäin, vaikka esitetyt väitteet olivatkin erittäin kovia. Hiljaisuus jutun ympärillä oli suorastaan huutava. Vaikka Ainolalla on taipumusta jutuissaan paisutella ja dramatisoida, niin jostain syystä juttua ei vaivauduttu edes kommentoimaan. Valtiovalta näyttää valinneen tiedotuslinjaksi asiassa mahdollisimman suuren hiljaisuuden. Kaikki kommentit, vaikka olisivatkin väärien tietojen oikaisemista tai muuta vastaavaa, vain pitävät hanketta esillä ja lisäävät jollakin tasolla tietoa ja tietoisuutta siitä. Tätä halutaan välttää. Tasavallan presidentti on hanketta kommentoinut vain kerran ja käytti silloin ilmaisua ”suomalainen hanke Suomessa”.

Suojelupoliisi puolestaan arvioi vuosikertomuksessaan ulkomaisen tiedustelun yhden keskeisistä päämääristä Suomessa vuonna 2015 olleen energiapoliittisten päätösten tekoon vaikuttaminen. Supo kieltäytyi jälkeenpäin tarkentamasta tätä lausuntoa. Mutta tuskin asialla ovat olleet kiinalaiset avaamassa markkinoita aurinkopaneeleilleen. Lännen vaikuttamiselle puolestaan on enemmän kuin riittävästi väyliä diplomatian, puolueiden yhteistyön ja EU:n rakenteiden kautta. Minä tulkitsen tilanteen niin, että Supo kirjasi julkiseen lähteeseen Venäjän tiedustelun toimineen aktiivisesti Fennovoiman edistämiseksi.

Presidentti Sauli Niinistö joutui alkuvuodesta 2016 käymään Moskovassa hoitamassa äkillisesti syntynyttä tilannetta pohjoisilla raja-asemilla. Venäjä muutti yhtäkkiä koko toisen maailmansodan jälkeen vallinnutta tilannetta ja päästi rajan yli ihmisiä ilman papereita. Juuri kymmeniä tuhansia pakolaisia Ruotsin suunnasta vastaanottaneessa Suomessa tilanne koettiin äärimmäisen uhkaavana. Asia ratkaistiin väliaikaisella sopimuksella Suomen ja Venäjän välillä. Tuolla presidentin vierailulla Moskovaan oli mukana myös elinkeinoministeri Olli Rehn. Hänen vierailunsa sisällöistä kerrottiin etukäteen vain hyvin ylimalkaisesti ja jälkikäteen ei sitäkään vähää. Edes lehdistötiedotetta ei ministeriö vierailun sisällöistä jälkeenpäin antanut.

Moskovan matkan lehdistötilaisuudessa luvuissa yleensä hyvin tarkka Venäjän presidentti Vladimir Putin mainitsi Suomen valtion enemmistöomistaman Fortumin uudesta miljardiluokan investointiohjelmasta Venäjälle. Yhtiö tosin itse kiisti sellaisen olemassaolon. Liekö samanlainen tahallinen virheilmaisu, kuin Putinin väite kesältä 2016, kun hän sanoi Venäjän joukkojen olevan 1 500 kilometrin päässä Suomen rajalta. Kysymyksessä lienee venäläiseen poliittiseen retoriikkaan kuuluva liioittelu, jota ei ole edes tarkoitettu otettavan kirjaimellisesti, mutta joka siitä huolimatta lähettää vahvan viestin.

Elinkeinoministerinä hanketta eteenpäin voimakasotteisesti ajanut Olli Rehn on Suomen kokeneimpia poliitikkoja, joka komissaarivuosinaan oli muun muassa keskeinen toimija EU-laajentumisessa. Hänellä on siis poikkeuksellisen laaja kokemus kovista paikoista. Rehnin moraalinen integriteetti puolestaan tuli todistetuksi hänen jättäytyessään pois politiikasta puolustaakseen ystäväänsä Alpo Rusia perusteettomia vakoilusyytöksiä vastaan. Hän arvioi, hyvin realistisesti, että olisi mahdollisesti taakka puolueelleen vaaleissa käydessään Supoa ja muuta suomalaista turvallisuuskoneistoa vastaan. Rusin maine saatiin puhdistettua ja Rehnin poliittinen ura jatkui Brysselissä.

Silti Rehnin kanta Fennovoimaan kääntyi ministeriyden myötä saman tien täysin. Aiemmin hän oli itse, vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti, blogannut hankkeen järjettömyydestä. Ministerinä hän alkoi välittömästi pitää hanketta tarpeellisena. Toki Suomen sähköntuotantoa ja -tarvetta laskevat excelit näyttävät varmasti karuilta muun muassa Olkiluoto 3:n katastrofaalisen venymisen myötä, mutta näin jyrkkä käännös ei voi selittyä pelkällä energiapolitiikalla. Varsinkin kun Rehn nimenomaan kritisoi blogissaan Fennovoiman hanketta paitsi turvallisuuspoliittiselta, myös energiapoliittiselta kannalta: ”Rosatom-sopasta on kehkeytymässä uusi ja vakava energia- ja teollisuuspoliittinen pohjakosketus.” Ulkoapäin katsoen tilanne näytti silmissäni siltä, että Rehnin pään käänsi jokin paljon isompi ja synkempi asia kuin valtakunnan energiantarve. Tämä möhkäle on prosessin eri vaiheissa vaikuttanut niin, että normaali tapa tulkita tapahtumia ei toimi. Tämä jokin eri piirteineen jää historiankirjojen paljastettavaksi.

Kansainvälisen politiikan veteraani, professori Alpo Rusi kysyi myöhemmin ääneen, uhkasiko Venäjä pakolaistulvalla pakottaakseen Suomen valtion ajamaan Fennovoiman ydinvoimalahanketta eteenpäin. Rusi on sen luokan ihminen, että tuskin kysyi tällaista vain mielijohteesta. Eikä häntä voi totisesti epäillä Olli Rehnin kampitusyrityksistä.

Rehnin siirryttyä Suomen pankkiin äänestivät keskustalaiset hänen tilalleen Mika Lintilän, joka jo alun perinkin kannatti Fennovoimaa. Hanhikivi sijaitsee aivan hänen oman vaalipiirinsä naapurissa, joten valtavan rakennushankkeen laajalle säteilevät aluetaloudelliset vaikutukset ovat hänelle tärkeitä. Kaksissa viime vaaleissa listansa viimeisenä valitulla Lintilällä ei ole varaa eikä halua suututtaa paikallisia antamalla alueelle taloudellisesti äärimmäisen ison projektin nikotella ministeriön takia.
Fennovoimassa on loppujen lopuksi kyse siitä, onko meidän luottaminen siihen, että Putinin ja hänen seuraajiensa hallinto sekä Venäjä ylipäätään ovat halukkaita ja kykeneviä toimimaan reilun pelin hengessä tämän vuosisadan jälkipuoliskolle asti. Ydinturvallisuuden keskiössä on teknisten ja teknologisten riskien minimoiminen, mutta poliittisten riskien, kansakunnan kokonaisedun, arviointi on annettu meillä sinällään viisaasti eduskunnalle. Kuvaavaa on, että kukaan uskottava asiantuntija politiikan tai tutkimuksen puolelta ei ole noussut esiin kertomaan, ettei Fennovoima ole turvallisuuspoliittinen riski. Kun hallituksen ajamaa hanketta on voimakkaasti kritisoitu, olisi ollut kovin helppoa käyttää sitä puolustavia puheenvuoroja, jos tosiaan on sitä mieltä, ettei Fennovoima ole turvallisuuspoliittinen riski. Kukaan ei vain näytä olevan.

Oma arvioni on, että ydinvoimaa kovasti halajavat poliitikot jäivät jumiin sen alun perin pienehkön valheensa kanssa, ettei Fennovoimassa ole ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. He varmaan aidosti uskoivat alkuun, että tämä ulottuvuus ei ole merkittävä asia. Ei se tosiaan olisi ollutkaan, ainakaan nykymitassa, ennen nykyistä turvallisuuskriisiä. Matkan varrella valhe on kasvanut yhä epäuskottavammaksi ja samaan aikaan yhä hankalammaksi luopua. Kuten lupaa ajaneen hallituksen puolustusministeri Carl Haglund lausui aikanaan, Fennovoima hyväksyttiin pakon edessä, koska Venäjä olisi tulkinnut sen hylkäämisen niin rajulla tavalla: Suomen muuttumisena viholliseksi.

Kunnissa on varmasti seurattu ihmeissään tapahtumia, mutta käytännössä Fennovoimasta ei ole mahdollista luopua. Eri vaiheissa projektia ovat omistuksestaan luopuneet, tai ainakin yrittäneet luopua, muun muassa S-ryhmä, Kesko ja Valio. Vaikutuksista ei voi tietenkään varmasti sanoa, mutta näitä vastaan on kohdistettu myös kuluttajakampanjoita, joissa on vaadittu yritysten vetäytymistä. Huono maine ja taloudellinen epävarmuus yhdessä ovat kuluttajarajapinnassa bisnestään tekevälle yritykselle erittäin hyvä syy olla lähtemättä mukaan. Fortumin pakotti mukaan valtion enemmistöomistuksen, oman epäonnistuneen kikkailun ja valtavien Venäjä-investointien yhdistelmä.

Sekä edellinen että nykyinen hallitus ovat olleet varmasti täysin tietoisia hankkeen kielteisistä vaikutuksista eli Venäjän vaikutusvallan lisääntymisestä Suomessa. Ensin siitä ei välitetty ja nyt tämän on katsottu olevan pienempi hinta kuin hankkeen alasajo poliittisin keinoin. Suuret puolueet tästä ovat yhdessä päävastuussa, etunenässä toki Kokoomus. Ainoa Fennovoiman suhteen puhtaat paperit saava puolue on Vihreät.

Venäjän kulissien takainen painostus on ollut niin järeää, ettei hankkeen etenemistä ole haluttu vaarantaa. Venäjä on myös pelannut taitavasti ja kovaa, kuten varmasti tulee tekemään jatkossakin Fennovoiman kanssa. Hankkeen painoarvosta kertoo se, miten Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportissa kuvattiin hankkeen olevan ”Putinin käsiohjauksessa”.

Nykyisen turvallisuuskriisin aikana Suomi on voimakkaasti pyrkinyt takaamaan turvallisuuttaan ja kansallista liikkumavaraansa muokkaamalla lainsäädäntöään, varautumalla valtaviin asehankintoihin, solmimalla kahdenkeskisiä sopimuksia eri länsimaiden kanssa sekä ylipäätään pyrkimällä eri tavoin vahvistamaan itseään kaikenlaista painostusta ja erilaisia uhkia vastaan. Siksi on tavallaan koomista, miten sitten jumitutaan tiukasti kiinni suurimman huolenaiheen, Venäjän, valtapoliittiseen välineeseen. Energia ja aseet ovat Venäjän suurimmat ja tärkeimmät välineet sen tavoitellessa takaisin Neuvostoliiton romahtamisen myötä kadonnutta suurvalta-asemaansa. Kytkimme Fennovoimalla itsemme yhdestä strategisen tärkeästä kohdasta kiinni Venäjään.

Nyt ollaan jo liian pitkällä hankkeen ajamiseksi alas suomalaisten päätöksellä. Kun kansanedustajat myönsivät hankkeelle poliittisen luvan, pusketaan sitä nyt läpi suomalaisen byrokratian niin että pykälät rutisevat. Mikä tahansa normaaleilla säännöillä pelaava hanke olisi jatkuvien törttöilyjen takia uponnut poliittisen ja yleisen mielipiteen takia. Tätä hanketta ei yksinkertaisesti haluta tai voida ajaa alas.


Tämän jälkeen tapahtunutta, tapahtumatonta tai ilmikäynyttä

Rakentamisluvan saaminen myöhästyy ainakin vuodella, koska yhtiö ei muun muassa pysty toimittamaan Säteilyturvakeskukselle ydinvoimalan turvallisuusarvioon liittyvää suunnitteluaineistoa riittävän nopeasti.

STUK: Fennovoiman johtamisjärjestelmä kehittyy hitaasti


Kuntien päätöksenteossa tapahtunutta

Helsinki ja Vantaa selvittävät mahdollisuuksia luopua hankkeesta.

Hamina päätti pysyä hankkeessa mukana.

Oulussa aloite irtautumisesta.

Kouvola päätti pysyä hankkeessa mukana.

Turussa tehty aloite irtautumisesta.


Muuta

Rakennusyhtiö YIT on luopunut Pyhäjoki-talon rakennushankkeesta, kunta ja Fennovoima etsivät uutta kumppania.

Fennovoima on käynnistänyt toimintojensa ja pääkonttorin siirtämisen Helsingistä Pyhäjoelle.

Fennovoima tarjoaa ydinjätteensä loppusijoituspaikoiksi Pyhäjokea tai Eurajokea. Paikalliset vastustavat tätä.

Fennovoima on pitänyt tiiviisti yhteyttä alueen kansanedustajiin

Oulussa järjestettiin Ou­lu Nuc­le­ar Fo­rum, josta toivotaan ydinvoimateollisuuden vuosittaista tapahtumaa.

Fortum ei edelleenkään ole saanut toteutettua mukaan lähtemisensä ehtona pitämiään vesivoimakauppoja.

Fortum on entistä tiukemmin kiinni Venäjän energiastruktuurissa ostettuaan NordStream2-kaasuputkea lähes miljardilla rahoittavan saksalaisen Uniperin.

Rakennusyhtiö SRV ei ole saanut solmittua projektinjohtosopimusta, joka oli yhtiön itsensä mukaan osa kokonaispakettia, kun SRV lähti hankkeeseen mukaan omistajaksi.


Rosatomin kuulumisia

Venäjälläkin kritisoidaan hankkeen taloudellista puolta.

Rosatomin käynnissä oleva ydinvoimalahanke Turkissa on jumissa turkkilaisten yritysten halutessa vetäytyä hankkeesta.

Syyskuussa havaittiin normaalin verrattuna lähes 1000-kertainen Ruthenium 106 -taso säteilyssä Rosatomin Majakin laitoksen laitoksen lähellä.  Yhtiö kieltää mitään onnettomuuksia tapahtuneen.

Rosatom järjesti Kalajoella lasten kesäleirin, jolle osallistui lähes 80 lasta Venäjältä, Unkarista, Slovakiasta, Tšekistä ja Suomesta. Suurin ryhmä tuli Venäjältä.